Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Seisomme peilin edessä.
Sinä katsot kuvaa, naurat,
katsot minua, ja taas kuvaa,
ojennat kättä,
kokeilet kasvojesi ääriviivoja peilissä
ja melkein kuulen,
miten jokin lohkeaa irti:
muodostuu uusi manner,
uusi rantaviiva,
sinun rantaasi pyyhkii kokonaan uusi meri,
uusi vesi meidän välissämme,
minusta erilliset kalliot
minusta erilliset
ja melkein kuulen,
miten sinä ensimmäistä kertaa näet itsesi.
Enää et ole osa minua,
et enää osa minun ruumistani,
enää et ole osa minua,
et enää osa minun mieltäni,
kovin vähän aikaa sinä olitkaan minun.
Eikä se koskaan ollutkaan niin.
Ei koskaan ollut niin että
sinä olisit täydentänyt minut
vaan sinä lohkeat minusta irti,
sinä pienennät minut
kasvat itse vuoristoksi
tavoitat taivasta
jonka juurella
minä olen matala mäki.
*
On olemassa kaipaus siihen, etteivät toiset koskaan lähtisi.
Eikö oikeastaan koko tämä ihmisen touhu ole sitä?
Me rakennamme parisuhteita, hataria korttitaloja kalteville pinnoille,
me solmimme avioliittoja, että meillä olisi täällä jokin pysyvä asumus,
me kannamme lapsia, että siinä talossa elämääkin olisi,
ja sitten parisuhteet katkeavat, korttitaloihin osuu tuuli,
rakastetut kuolevat, ja asumus puretaan taas,
lapset kasvavat aikuisiksi ja lentävät omiin avaruuksiinsa,
ja jossain kaiken tämän keskellä ihminen on kovin paljon yksin.
Plus kaksikymppisen elämä on helposti sitä, että kaikki on vielä mahdollista, kukaan ei koskaan kuole, emme ainakaan me, kaikki on aina tuleva olemaan näin ja universumi on meitä varten. Kovin vähän on minunkaan tarvinnut seistä luopumisen portaikossa ja miettiä, kauanko ylös kiipeäminen kestää. Joululomalla jokin ohikulkevan ajatuksen siipi kuitenkin raapaisi mielen ohutta pintaa ja jätti jäljen, jota en ensin tunnistanut. Iltahämärissä ja aamun tunteina tunnustelin sitä, jomottavaa arpea jossain sydänalassa, ja yritin saada sille nimen.
Kun se vihdoin tuli, yllätyin. Kaikki on nyt hyvin. Miksi tuntuisi tältä?
Ja kuitenkin se on loogista.
Lapseni on tullut siihen ikään, että meidän symbioosimme alkaa muuttua. Yhä hän kaivautuu aamuyöllä kainaloon, ja nyt hän alkaa hitaasti myös ymmärtää, ettemme me aina ole hänen näköpiirissään, ja tämä ajatus aiheuttaa hänelle levottomuutta. Hyvin paljon hän vielä tarvitsee meidän välitöntä läheisyyttämme, ja hitaasti hän alkaa myös antaa rakkautta uusilla tavoilla takaisin. Mutta enää hän ei tarvitse selviytyäkseen sitä, että on melkein koko ajan minun ihollani. Hän syö reippaasti kaikenlaista uutta, antaa toistenkin lohduttaa itseään, suhtautuu uteliaisuudella maailmaan ja ryömii itsekseen toiseen huoneeseen minun jäädessäni jonnekin hänen selkänsä taakse. Lapset ovat pieniä juuri niin lyhyen aikaa. Uneliaasta, totaalisen tarvisevasta vastasyntyneestä on tullut pieni riskiretkeläinen, maailmaa omine ehtoineen valloittava seikkailija.
Kolotus mielessäni oli irti repeämistä; symbioosin halkeamista,
sitä, että enää hän ei tarvitse minua niinkuin ennen, enää koskaan ei niin,
ja ajatuksen mukana tuli suru, maisemaan laskeutuneena sumuna, tummana vetenä kirkkaitten kivien päällä.
Yllätyin. Etukäteen olin ajatellut, että osaisin välttää tämän tunteen. Että osaisin olla päästämättä sisintäni elämään lapsen kautta, että osaisin olla määrittelemättä itseäni vain suhteessa tähän lapseen, että osaisin säilyttää identiteettini myös erillisenä. Ehkä tässä mentaalisessa säryssä on sitäkin, että aavistan, että tästä eteenpäin hänen irtoamisensa vain laajenee. Hänestä on tulossa uusi manner. On tarkoituskin, että mannerlaatat liikkuvat, meidän väliimme aukeaa uusi meri, hänen itsenäisyydestään tulee uusi valtio, jolla jonain päivänä on omat rajat ja oma lainsäädäntö. Hänestä on tultava kokonaan erillinen, ei vain jokin siirtomaa, jossa äitivaltio vielä pitää valtaa. Ja jollain mikroskooppisella tavalla se on alkanut jo nyt, eikä kehitystä voi enää peruuttaa. Ei voi – eikä kuulu, eikä saa.
Tuskinpa olen yksin tämän tunteeni kanssa. Tuskinpa olen yksin toivomassa, etteivät ihmiset koskaan lähtisi. Tuskinpa olen ainoa, joka tunnustelee kosmisen yksinäisyytensä rajoja ensimmäistä kertaa ja ymmärtää, että kaikki ei enää olekaan mahdollista, monet kuolevat, kerran me kaikki, kaikki tulee muuttumaan ja tämä universumi ei aina ole meidän puolellamme.
On terveellistä, että se plus kaksikymppisen harhakuva murtuu. Se paisunut itsevarmuus, puolisokea ehdottomuus, joka ei ymmärrä kunnioittaa elämää, koska se tuntuu liian itsestäänselvältä. Tiedostan kuitenkin olevani edelleen matkalla. Ihmisen psyyke vastustaa turvallisuudentunteensa haurastumista viimeiseen asti. Viimeiset vuodet ovat raaputtaneet rikki oman ehdottomuuteni pintaa, ja kuolema on kolkuttanut portaikossa. Ensimmäinen kokemus oli hämmentävä, joskin hyvin tavallinen, sillä keskenmenoja tapahtuu koko ajan ja paljon enemmän kuin ääneen mainitaan. Kuolema kävi minussa, ajattelin pitkään sen jälkeen, enkä ollut ymmärtää, että minun sisälläni kuoli joku. Että joku lähti niin läheltä, minusta asti. Toistakaan varoitusta en vielä ole ehtinyt täysin käsittää, sitä, että yksi perheenjäsenistäni on nykyisin syöpäpotilas, ja leikkauksen jäljet näkyvät meidän kaikkien kasvoilla vielä pitkään. Tuntuu siltä, kuin edelleen katsoisi maailmaa tutun lasin läpi, mutta lasiin on tullut huurretta, en näe tarkasti, ja kestää aikaa ennenkuin ymmärrän, että tältä maisema näyttää aina tästä eteenpäin.
On olemassa kaipaus siihen, etteivät ihmiset koskaan lähtisi. Ehkä on loogista, että sisimpäni oli sittenkin ehtinyt takertua tähän elämänvaiheeseen, siihen, että tämä lapsi on ollut minussa kiinni kuin marakatti emonsa turkissa. Onhan vain ymmärrettävää, että minussa on tyhjyys joka huutaa täyttymistään ja särkee niin kauan, kunnes ei enää ole ontto.
Eikä se silti muuta sitä tosiasiaa, että minun on annettava periksi ja päästettävä tämä lapsi kasvamaan omaksi saarivaltiokseen. On myönnettävä, että ei tämäkään ihmissuhde ole se täydellinen suhde, jota sisäinen ihminen minussa on hakenut ei vain koko aikuisikäänsä vaan aina, kaikkialta. Ei tämäkään suhde ole se suhde, jossa kukaan ei lähde, kukaan ei katoa, kukaan ei kuole tai kukaan ei satuta toista eikä se suhde, jossa tulisin aina vastaanotetuksi, aina halutuksi, aina tarvituksi, jossa aina kokisin syvää merkityksellisyyttä, tietäisin aina olevani kaivattu. Ei tämäkään ole se. Tämä on se suhde, jossa jossain vaiheessa ovet paukkuvat, jossa sanat lentävät terävinä ja jossa minä varmaankin vielä vuodan verta tästä arvesta, joka vasta jomottaa.
Eikä se taas muuta sitä tosiasiaa, että kaipaus säilyy. Tämän kaiken myötä se on jotenkin tullut tosiolevaksi.
Mutta yhden asian te tiedätte, jollette tiedä, opitte kai tietämään:
maailma ei ole hyvä,
ja ihminen olemassaolossaan on kovin paljon yksin,
kirjoitti Leo Ilkka Vuotila häärunossaan. Ihminen olemassaolossaan on kovin paljon yksin. Jollain tavalla keskellä tätä kaikkea ihminen on kovin yksin. Jossain vaiheessa kaikki muu puretaan, ja kaaoksen keskellä on vain ihminen, yllään ääretön taivas, allaan loputon maa, ja muut ovat poissa.
Tämän hiljaisen säryn kanssa olen elänyt viime viikot. Särky on melkein fyysinen tunne. Kaipaus tuntuu samalta kuin keskellä rintakehää olisi aukile, ammottava aukko, reunoiltaan särkevä avaruus. Ja samalla minulla on etäinen aavistus siitä, ettei tämän säryn kanssa eläminen ole sattumaa. Aavistan, että tälle on syy, ja että tämän on tarkoitus viedä minua jonnekin.
Ei näistä ihmisistä kukaan voi olla täydellinen suhde, enkä minä kenellekään. Ei meistä ole siihen, ja taakka olisi liian suuri kenenkään kannettavaksi.
Kuitenkin on eräs, joka on toisenlainen.
Niin kauan, kun olen kuvitellut olevani kuolematon, en ole ymmärtänyt, mitä todella on kaivata Jumalaa. Niin kauan, kun olen uskonut löytäväni itse sen mitä elääkseni tarvitsen, en ole ymmärtänyt antaa itseni kaivata Jumalaa koko särkevällä ikävälläni.
Minulla on hieman sellainen tunne, kuin Jumala katsoisi minuun päätään kämmeneen nojaten, silmissään ikiaikainen ymmärrys, huulillaan kareileva hymy, viisaana ja valtavana ja avarana, niin loputtomana, että häneen minä mahdun, minä ja kaikki repaleinen tarvitsevuuteni. Niin avarana, ettei hänestä rakkaus lopu. Minulla on aavistus siitä, että olisi mahdollista oppia, että suhteeni häneen voi olla yhtä käsinkosketeltava, käsinkosketeltavampi, kuin suhteeni näihin ihmisiin tässä, näihin, jotka ovat lähdössä. Suurempi, painavampi, syvempi,
todellisempi
mutta minä en ennen vielä tiennyt sitä.
Jumala on,
ja tahtoo olla
täydellinen suhde
koska ketään muuta täydellistä ei ole
ja hitaasti hänen sanojensa pehmeä öljy pehmittää minun särkevät ajatukseni.
*
Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi:
Minä olen sinua aina rakastanut,
siksi vedän sinua luokseni uskollisesti.
(Jer. 31:3)
Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi,
hän on voimallinen, hän auttaa.
Sinä olet hänen ilonsa,
rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi,
hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.
(Sef. 3:17)
Herra itse kulkee sinun edelläsi.
Hän on sinun kanssasi,
hän ei jätä sinua yksi eikä hylkää sinua.
(5. Moos. 31:8)
Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi!
Älä arkana pälyile ympärillesi — minä olen sinun Jumalasi.
Minä vahvistan sinua, minä autan sinua,
minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.
(Jes. 41:10)
