Kirjoittanut
Darren Aronofskyn (Unelmien sielunmessu, Painija) Black Swan on järkyttävä psykologinen trilleri, jonka katsomisesta saa vielä jälkikäteen kylmiä väreitä.
Black Swan -nimi juontuu Tsaikovskyn säveltämästä baletista Joutsenlampi, traagisesta rakkaustarinasta, jossa prinssi Siegfried rakastuu Odetteen, jonka lumotun metsän herra Rothbart on noitunut joutseneksi. Rakkaus voi särkeä taian, mutta Odetten paha kaksoisolento Odile viettelee prinssin ja rakastavaisten maanpäällinen onni tuhoutuu.
Black Swan on tanssi joutsenlammen pinnalla. Se on traaginen tarina, jossa lahjakkaan balettitanssijan Ninan (Natalie Portman) tulee löytää pimeä puolensa esittääkseen vakuuttavasti viettelevää Mustaa joutsenta, Odilea. Traagisuutensa takia elokuva on yhteismitaton kristinuskon kanssa, mutta toisaalta siinä on elementtejä, joissa tarinat limittyvät.
Hämärä filosofi Herakleitos on sanonut osuvasti: ”Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”
Joutsenlammen pinnalta voi nähdä kasvonsa kuin kuvastimesta, mutta kun pohjaa hämmentää, esiin nousee unia, fantasioita ja harhanäkyjä, jotka ovat todempia kuin aistihavainnot. Ihmistieteet, psykologia ja filosofia tuntevat ihmisen, mutta eivät synnin kategoriaa. Kun ihminen ei voi nähdä edes omia korviaan ilman apuvälineitä, kuinka sitten sielun valotiiviitä kolkkia?
Aronofskylle hyvä on staattista ja valmista niin kuin Jobin hurskaus tai Aadam ja Eeva paratiisissa. Sitten Saatana ilmaantuu paikalle ja tahtoo, kuten laulussa sanotaan, vaihtaa silmät kahteen mustaan timanttiin, viedä syvyyksiin, tahtoo suistaa tieltä annetulta pimeyksiin, syöveriin. Näyttämö on erämaa, koreografia kilvoittelua, kiusaajat kaikkialla.
Nina jää katsomaan patsasta siivekkäästä paholaisesta. On vaikea sanoa, onko veistos rumuudessaan kaunis vai kauneudessaan ruma, mutta joka tapauksessa se pysäyttää katseen.
Pyhän Antoniuksen kiusaukset, Perkeleen fyysiset hyökkäykset pyhimyksiä vastaan, Luther heittää paholaista mustepullolla.. Voivatko demonit ottaa näkyvän muodon vai ovatko riivaajat vain mielen näkyjä? Usko pahoihin henkiin on vähenemässä. Sanotaan, ettei Saatana kiusaa omiaan vaan niitä, jotka tahtovat uskossaan kilvoitella ja tehdä parannusta synneistään.
Black Swan tuo mieleen Johann Wolfgang von Goethen käsityksen sielun demonisesta luoneesta: ylistettävä paha, joka pimeiden voimien repimänä tekee jotain kauheaa, mutta samalla kaunista ja ihailtavaa. Faust tekee sopimuksen Mefistofeleen kanssa, ettei koskaan tule hetkeä, jonka levoton Faust tahtoisi kestävän ikuisesti. Tuossa vedonlyönnissä on kristillissävytteinen, mutta pakanallinen päätös, jossa Faustin henki pelastuu.
Pakanoilla ei ole enää Jumalaa, jolle uhrata, joten, jos rohkenevat, he uhraavat kaikkensa toisilleen, taiteelle, elämänvoimalle. Eikö kaikessa uhraamisessa ole jotain ihailtavaa?
”I just want to be perfect”, Nina sanoo. Hänen tanssinsa on luomisen prosessi, jossa ihmisruumiin fysiikka ei kestä, se on metamorfoosi ja evoluution tila, joutsenkuningattaren inkarnaatio ja eksorkismi, täydellistyminen ja perisynnin puhkeaminen.
Jumala on täydellinen, kaikki mitä Jumala tekee on täydellistä. Tästä ei voi tinkiä, tämän todistaa jo luonnollinen järkikin.
Jeesuksen käsky: ”Olkaa siis täydellisiä” kutsuu lain samanaikaiseen täyttämiseen ja rikkomiseen, paratiisin viattomuuteen, hyvän ja pahan tuolla puolen, jossa kristitty ei täytä 10 käskyä vaan luo ne, ei elä lainalaisuudessa vaan sen ylä- ja ulkopuolella. Säännöt ja kivitaulut on luotu rikottaviksi. Jumala käskee Aabrahamin uhrata poikansa Morian vuorella, Jeesus käskee vihaamaan lähimmäisiään.
Jobin koettelemuksen ymmärtää, ehkä Jeesuksenkin, mutta Aadamin ja Eevan ei. Miksi koetella täydellistä, valmista? Ehkä Aadam ei ollutkaan täydellinen, vaikka hänen täytyikin olla, ehkä hän oli lumottu jo ennen lankeemusta, vaikka se on tietysti mahdotonta. Jumala luo parhaan mahdollisen maailman, tämä on totuus, mutta totuus ei riitä, teodikea ei riitä, sillä se on filosofiaa, se ei ota kylliksi syntiä huomioon. Asia täytyy ilmaista paradoksaalisemmin, jotta se sopii ilmoitukseen ja ristin teologiaan:
Jumala tekee parannuksen täydellisyydestään.
Black Swan on genrensärkijä; siinä on draamaa, jännitystä, satua, fantasiaa ja kauhua ahdistavassa ja synkässä, mutta samalla kauniissa ja inhimillisessä tanssissa, jossa Pianonopettaja (2001) ja Kaikki Eevasta (1950) kohtaavat klassisen ihmissusitarinan. Black Swan on kieroutunut mestariteos, jonka näyttelijöiltä paljastuu aina uusi naamio riisutun alta, hypnoottisena äänimaailmana synkennetty Tsaikovsky, The Chemical Brothers, manipuloidut joutsenäänet, ja ne pilkkanaurut, jotka kuulee olan takaa, mutta kun kääntyy katsomaan, ei näekään ketään.
Black Swan on ansaitusti yleisön ja kriitikoiden ylistämä viiden Oscarin ehdokas ja Natalie Portman tuore Oscar-voittaja. Samalla se on paheksuttava ja yliseksualisoitunut elokuva, joka pääsi esimerkiksi Queer Lion -palkinnon ehdokkaaksi. Suosittelen kaikille, enkä kenellekään.
Filosofi Friedrich Nietzsche varoittaa meitä katsomasta syvyyteen, sillä syvyys katsoo aina takaisin. Eikö Jeesus kuitenkin unohtanut Nietzschen ohjeen ja jos unohti, eikö meitä hänen seuraajinaan kutsuta samaan?
Kirjoittaja on Die-hard elokuvafani, joka opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa.
