Myllykankaan ja Länsimiehen mukaan uskonnollisten yhteisöjen pitäisi itse kouluttaa pappinsa.
Jokainen, joka vaivautuu ottamaan selvää mitä teologiset tiedekunnat tutkivat ja opettavat voi itse todeta, että tiedekuntien tutkimus ja opetus eri aineissa kestää kriittistä tieteellistä arviointia siinä missä muidenkin tiedekuntien. Tältä osin kritiikki menee panettelun puolelle. Väite, että tiedekunnat kouluttavat pappeja, on puolestaan virheellinen. Papiksi teologi tulee pappisvihkimyksen kautta ja vihkimyksen edellytyksistä säädetään kirkon omassa järjestyksessä.
Eräs edellytys muiden edellytysten rinnalla on, että papiksi vihittävä on ”suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi”. Mutta teologiset tiedekunnat kouluttavat siis teologeja eikä suinkaan pappeja.
Vaikka Myllykangas ja Länsimies epätieteellisesti sanottuna puhuvat palturia, nostavat he esille kysymyksen, jota tulisi vakavasti pohtia; mikä on uskonnollisten yhteisöjen vastuu pappien koulutuksesta?
Kysymys tulee tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi ympäristössä, jossa yhä harvemmalla teologianopiskelijalla on lapsuuden ja nuoruuden omakohtaisia kokemuksia kirkosta, uskosta ja uskonnollisesta elämästä. Kun teologisiin tiedekuntiin tulee opiskelijoita, joille kristilliset ja uskonnolliset perusasiat ovat tuntemattomia kasvaa tieteellisen opetuksen haasteet.
Mutta niin kasvavat varsinkin pappistyöhön liittyvät, kirkon vastuulla olevan opetuksen haasteet. Kirkko ei voi enää lähetä siitä, että tieteellinen opetus todella antaa tarpeelliset perustiedot ja tarpeet käytännön työtä ajatellen. Kirkon on yhä enenevässä määrin itse annettava niitä tietoja.
Mutta ei sekään riitä. Kirkon on pystyttävä luotsaamaan nykyisiä ja tulevia hengellisiä johtajiaan siihen todellisuuteen, jossa Jumalan sana avautuu ja puhuttelee meitä tavalla, jota ei ole edes järkevää tieteellisesti yrittää selittää. Jumalan ja ihmisen kohtaaminen henkilökohtaisella tasolla on ja pysyy mysteerinä.
Tällä hetkellä en valitettavasti voi olla vakuuttunut kirkon laajasta vastuuntunnosta tässä asiassa. Viimeaikainen kehitys viittaa mielestäni pikemminkin siihen, että kirkolle ehkä riittää järjestelmälle kuuliaisia virkamiehiä, joilla on teologisia perustietoja ja kykyä sopeuttaa niitä markkinoivasti ajan henkeen.
Toivon olevani väärässä. Tulevaisuus näyttää.