Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Esitelmöidessäni Society of Biblical Literature -raamatuntutkimusjärjestön konferenssissa Baltimoressa näin ravisuttavasti Amerikan köyhät kasvot. Baltimore on Detroitin jälkeen yksi Yhdysvaltain moniongelmaisimmista suurkaupungeista.
Yhtenä iltana pääsin kurkistamaan 1800-luvulta peräisin olevaan kauniiseen luterilaiseen kirkkoon. Se olikin ainoa kaunis asia koko alueella, jota kuulin luonnehdittavan heroiinikujaksi. Olimme ajaneet vain kolme kilometriä vauraanoloisesta keskustasta ja luulin astuneeni kehitysmaan slummiin – ehkä jopa sotatantereelle.
Ennen tehdastyöläisten asuttamissa rivitaloissa ei enää asu työläisiä. Eikä välttämättä ketään muutakaan, ainakaan virallisesti. Ehkä neljännes ikkunoista on laudoitettu, viidennes taloista on ilman sitäkään suojaa. Tulipaloja syttyy tuon tuosta, eikä niitä kiirehditä sammuttamaan.
Väestö koostuu lähinnä työttömistä narkkareista, diilereistä, prostituoiduista ja parittajista. Itäeurooppalaiset prostituoidut lienevät seudun ainoita valkoihoisia asukkaita. Katulyhdyissä välkkyi nopeasti kirkas sininen valo: poliisi seuraa kameroista joka askelta. Taivaalla pörräsi poliisihelikopteri spottivaloineen etsintäkuulutettuja jahtaamassa.
Kuulin, että alueen seurakuntaa palveleva pastori asuu paikan päällä. Vaimo on, mutta lapsia ei. Ja onneksi ei, sillä pastorin koti on ryöstetty monta kertaa. Silti hän ei ole lähtenyt karkuun. Hänen kutsumuksenaan on saarnata Kristusta sanoin ja teoin. Hän antaa ryöstäjilleen anteeksi ja kutsuu heidät yhä uudestaan kotiinsa aterialle tai yöpymään.
– On aikamoista olla pyhimyksen kollega, pappisoppaani totesi tätä kertoessaan.
Seurakunta pyörittää narkomaanikotia ja antaa ruoka-apua. Rikkoutuneista rikkonaisimpien ihmiskohtaloiden äärellä monenlaiset demonit tulevat kuulemma tutuiksi.
Muutaman minuutin ajomatkan päässä heroiinikujalta sijaitsee toinen Missouri-synodin seurakunta, jossa pääsin messuun. Tämäkin vanha omakotialue on kokenut väestömuutoksen ja on nykyään köyhää seutua. Amerikan valkoinen keskiluokka asuu lähiöissä kaupungin rajojen ulkopuolella.
Jumalanpalveluksessa oli yksi valkoihoinen seurakuntalainen, muut olivat ensimmäisen sukupolven afrikkalaisia maahanmuuttajia. Enimmäkseen ei-luterilaisista taustoista tulleet seurakuntalaiset opettelivat yhä pastorin johdolla liturgisen jumalanpalveluksen kulkua. Saarna oli katekeettinen ja uskon perusteisiin pureutuva.
Pastoria avusti nohevasti 14-vuotias kuoripoika Samuel. Hän huolehti punaiseen sutaaniin ja valkoiseen kuoripaitaan puettuna esimerkiksi kynttilöistä sekä evankeliumikirjan pitämisestä pastorin edessä siitä lukemisen aikana. Miksei meilläkin käytettäisi nuoria tällaisissa arvokkaissa palvelutehtävissä, ajattelin.
Kiitin Samuelia messun jälkeen arvokkaasta työstä. Hän kertoi sitten hyvästä koulumenestyksestään ja monenlaisista urheiluharrastuksistaan ja totesi kaiken päälle jotain pysäyttävää ulos kadulle haikeasti viitaten.
– Se pitää minut poissa tästä.
Mikä henkireikä onkaan seurakunta, jossa saa palvella tärkeässä tehtävässä ja kuulla hyvää uutista alas rikkonaiseen maailmaan astuneesta Vapahtajasta!
Yhdysvaltain rotuerottelun päivät ovat virallisesti päättyneet, mutta käytännössä ongelmat ovat yhä valtavia. Mustilla on kaupungeissa omat, usein rikollisuuden riivaamat asuinalueensa, joille valkoiset eivät yksinkertaisesti mene, ja päinvastoin.
Kun tilastollisesti joka kolmas musta mies joutuu Yhdysvalloissa elämänsä aikana vankilaan, kasvamassa on yhä uusi isätön sukupolvi nuoria miehiä, joiden roolimallit ovat hakusessa. Kaikilla ei ole niin hyvin kuin Samuelilla.
Mietin, eikö maailman rikkain valtio voi tehdä asialle mitään? Ovatko ongelman juuret liian syvällä orjuuden ja rasismin historiassa? Onko tilanne jo karannut käsistä, vai eikö puhtaaksi viljellyn kapitalismin maassa vain välitetä?
Baltimoren keskustassa tornitalojen vierustoilla makoili todella paljon kodittomia kerjäläisiä. Ihonväriä ei valitettavasti tarvinne edes mainita. Kun olin juuri ohittanut heistä yhden, silmääni osui mainos, jossa kehotettiin antamaan joululahjaksi kaivo Afrikkaan. Kuvassa oli afrikkalainen nainen vettä kantamassa.
En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Helppohan varakkaan keskustan pankkiirin on antaa köyhille jossain tuolla valtameren takana. Mutta kuka avaisi silmänsä hädälle muutaman korttelin päässä omasta mallilähiöstä? Kuka rakentaisi kaivoja heroiinikujan nuorille äideille?
