Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Olin kuun vaihteessa viikon verran Jerusalemissa ja muualla Israelissa. Tällä kertaa oli kysymys työmatkasta: olin mukana n. 30 lääkärin ryhmässä – pääosin eteläpohjalaisia – joka kävi tutustumassa suuronnettomuuksien (multicasualty incident) hoitoketjuun ambulanssista aina onnettomuudessa traumatisoituneitten jälkihoitoon ja kuntoutukseen. Näitä multicasualtytapahtumia Suomessakin valitettavasti on, meidän alueelta tulee mieleen Lapuan patruunatehtaan räjähdys, Vasawingsin matkustajakoneonnettomuus ja Kauhajoen kouluampuminen. Israel on tällaisia tapahtumia joutunut kuitenkin kohtaamaan paljon meitä enemmän. Heillä normaaleja varautumiskohteita ovat terrori-iskut, rakettihyökkäykset ja myös maanjäristykset. Siksi he ovat joutuneet laittamaan järjestelmänsä paljon timmimpään kuntoon kuin me. Turun puukotus kuitenkin osoittaa, että terrorismi tekee tuloaan myös Suomeen ja sen myötä meidänkin riskiskenaariot monimuotoistuvat.
Kirjoitan matkan ammatillisesta sisällöstä tulevalla viikolla Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kotisivuilla pitämääni blogiin, joten ei siitä tässä sen enempää. Kuin ehkä kuitenkin se toteamus, että ne trauma- ja kuntoutussairaalat, joissa vierailimme, antoivat palveluja aivan erottelematta niin juutalaisille kuin arabeillekin. Palveluja saivat myös palestiinalaishallinnon alueiden asukkaat ja jopa syyrialaiset sisällissodassaan traumatisoituneet. Sairaaloissa myös erityisesti huolehdittiin siitä, että yksiköiden henkilökunnassa oli niin juutalaisia kuin arabeja ihan sekaisin; puhtaita juutalais- tai puhtaita arabitiimejä ei haluttu. Yhteistyö toimi erinomaisesti. Siitä sairaaloissa kannettiin huolta, että palestiinalaishallinnon sairaaloihin jatkohoitoon palaavien hoito ei heikkenisi, vaan israelilaissairaalat antoivat koulutuksellista ja muuta tukea myös palestiinalaishallinnon alueelle. Terveydenhuollon maailmassa asetelma ei todellakaan ole konfliktinen. Tällä on laajempikin rauhaa synnyttävä vaikutus. Että tämä siitä Israelin väitetystä apartheidista.
Itselleni Israel on hyvin merkityksellinen maa, ja siksi oli todella hienoa, että sairaalani on luomassa käytännön toimintatason suhteita sinne. Liityin Israelin Ystävät ry:n jäseneksi joskus 1977. taustalla oli parikin tekijää: puolisoni kävi joulukuussa 1977 opetusministeriön lähettämänä parin kollegansa kanssa kanteleensoittokiertueella Suomen itsenäisyyden 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Pääsivät esiintymään itse legendaariselle Moshe Dayanille! Toinen tekijä oli sitten sen havaitseminen, että uskovaisuuteen, johon olin sitoutunut, kuului myös Israelin siunaaminen. Uskoontulo on kuitenkin kokonaisvaltainen paketti: siitä ei voi mielensä mukaan poimia joitain palasia ja hylätä toisia. Samoihin aikoihin liityin myös Suomi-Amerikka-yhdistykseen, Amnesty Internationaliin ja Suomi-Neuvostoliitto-seuraan (olin Kauppakorkean SNS-osaston perustajajäsen). Koetin näistä neljästä elementistä tehdä tasapainoisen kokonaisuuden. Amnestyssä ja Israelin Ystävissä olen edelleen jäsen, Israelin Ystävissä aktiivi.
Vuonna 1988 alkoi varsinainen järjestötyö Israelin Ystävissä, ensin paikallistasolla ja viimeiset 15 vuotta paikallisen työn ohella yhdistyksen liittohallituksessa. Rinnan yhteiskristillisen toiminnan kanssa olen ollut kehittämässä Vapaakirkon on omaa juutalaistyötä, jonka ytimenä on yhden Israelin messiaanisen seurakunnan (Tehilat Yah) tukeminen. Olen ollut Israel-työn suhteen hyvin motivoitunut, ja siksi olen näinkin kauan jaksanut toiminnassa olla mukana. Vaikka olenkin vain pakana, rakastan juutalaista kansaa ja Israelin maata!
Matkallammekin keskusteltiin totta kai Israelin asemasta kansainvälisessä politiikassa. Monet meistä oli sitä mieltä, että USA tekee oikein siirtäessään lähetystönsä Jerusalemiin. Jos ryhmämme saisi päättää, Suomi seuraisi nopsasti periksi.
Juutalaisten oikeutta Israelin maahan voi perustella moninkin tavoin: historiallisesti juutalaisia on asunut Israelin maassa yhtäjaksoisesti huolimatta siitä, että kansan pääosa hajotettiin eri puolille maailmaa; vasta juutalaiset loivat maalle maatalouden ja teollisen tuotannon perustan; maasta merkittävä osa on ostettu selvällä rahalla Israelille; osan maasta Israel on saanut sodissa, joissa sitä vastaan on hyökätty. Itselleni pätevin peruste on se tosiasia, että Jumala itse lupasi maan Israelille. Jumala on myös luvannut koota Israelin kansan takaisin luvattuun maahan. Se ei tapahdu juutalaisten erinomaisuuden takia, vaan pelkästään siksi, että Jumalan näin tahtoo. Vähän erillinen kysymys on sitten suhtautuminen Israelin valtioon: edes kaikki juutalaisetkaan eivät pidä valtiota oikeana. Uskon kuitenkin, että ei Israelin valtiokaan ole syntynyt ihmisen tahdosta vaan Jumalan tahdosta ja vaikutuksesta. Silloin tahdon olla siunaamassa myös Israelin valtiota ja puolustamassa sen itsenäistä asemaa valtioitten joukossa. Jos tämän vakaumukseni vuoksi minulle annetaan sionistin – kristillisen sionistin – leima, sen otan ylpeänä vastaan.
Kävimme myös Yad Vashemissa, vainojen museossa. Vaikka olen siellä käynyt jo aika monta kertaa, aina se minua järkyttää. Tällä kertaa meitä opasti Yad Vashemissa työskentelevä fil.tri. Susanna Kokkonen. Aika paljon enemmän laajasta näyttelystä sai irti, kun asiantuntija selosti, verrattuna siihen, että yksin on koettanut tutustua esineistöön. Koskinen taustoitti hyvin juutalaisvastaisuuden kehitystä Saksassa. Itse jäin miettimään, suhtaudummekohan me kuitenkaan ihan riittävän vakavasti siihen rasismiin ja vihapuheeseen, jota Suomeenkin ilmaantui pari vuotta sitten pakolaisvyöryn aikana. Ettei vaan käynyt niin, että ei vain ääriainesten, vaan yleinenkin asenne muuttui pari pykälää kovemmaksi. Ettemme vaan olisi samalla kehityspolulla, joka teki Saksasta täysin antisemitistisen maan ja johti viimein holokaustin hirveyksiin.
