Kirjoittanut
Pääsin kuumien keskustelujen keskeltä viileämpään ympäristöön. Viikko sitten sunnuntaiaamuna ulkolämpömittari näytti -38 celsiusastetta. Ulkoilemaanhan sitä piti lähteä, sillä en koskaan aiemmin ole ollut niin kylmässä. Aloittelimme viikon hiihtolomaa Pyhä-tunturin kupeessa. Onneksi mittari kipusi siitä viikon mittaa ylemmäs, ja saimme ulkoilulle vähemmän vaativat olosuhteet.
En ihmettele, että Pyhä-tunturin alue on aikoinaan ollut saamelaisille pyhä. Kaunista seutua, joka tarjoaa upeat puitteet myös hiljentymiselle. Isokurun perukoilta löytyy Pyhänkasteenputous ja -lampi, jossa Lapin kansa kastettiin joskus 1600-luvulla kristinuskoon. Paikka on siis uskontohistoriallisesti merkittävä.
Karhunjuomalammelle hiihdellessä ihailin Jumalan pettämätöntä taiteellista näkemystä. Tykkylumiset, erimalliset vitivalkoiset puut oli istutettu sinisävyiseen kumpuilevaan maisemaan harmonisesti. Sarvekas poro on aina piste iin päälle, mutta teos toimii sitä ilmankin. Ajattelen lapsellisesti, kun esimerkiksi näen haloilmiön tai revontulet, että Jumala on ne minua varten tehnyt. Ja kiitän häntä niistä. Ne ovat terveisiä Pyhältä.
On nerokasta, että lumi on luotu valkoiseksi! Juuri pimeimpänä aikana maahan putoaa lukematon määrä pieniä heijastimia.
Luonnossa liikkuminen on ollut minulle aina tärkeää, vaikka en aivan täysin jaa perisuomalaista ”metsä se on minun kirkkoni” -periaatetta. Luonnossa voi hiljentyä ja rukoilla, voi ihmetellä Luojan tekoja, mutta tarvitsen silti myös ihan sitä varsinaista kirkkoa, jossa saa kuulla Sanaa ja nauttia ehtoollista.
On suuri ero siinä, pidämmekö jotakin luontokappaletta itsessään pyhänä vai onko se ”terveinen Pyhältä”. Onko luonto itsessään jotakin, jonka edessä hiljennymme ja palvomme, kuten muinaiset saamelaiset, vai katsommeko luontoa Luojan tekona ja lahjana. Mielestäni on erikoista, että aikana, jolloin niin sanottua tieteellistä näkemystä asioista korostetaan voimakkaasti, myös animismi on kasvattanut suosiotaan.
Kristillinen usko riisuu luonnosta mystiikan ja opettaa kunnioittamaan luontoa Luojan hyvänä lahjana. Luontoa on lupa hyödyntää, siitä saa eri tavoin nauttia ja hankkia elantonsa, mutta kunnioittaen ja hoitaen. Luontoa on jopa velvollisuus tutkia. Luomisessa ihmiselle annettiin tehtävä antaa luomakunnan kaikille olioille nimi. Tätä Jumalan antamaa käskyä kaikki tieteilijät ympäri maailman toteuttavat nurisematta tänäkin päivänä riippumatta vakaumuksesta.
Etelä-Suomessa vastassa oli karu totuus: lumi voi olla myös ruskeaa.
