Kirjoittanut
Kirjoittaja on Helsingissä asuva teologian ylioppilas.Odottaessani ajokorttihakemuksen kanssa vuoroani poliisiasemalla vaikutuin lukemastani vauvalehdestä. Lehdessä oli paljon ohjeita ihanan inhimilliseen ja armolliseen vanhemmuuteen. Eniten innostuin artikkelista, joka kertoi, kuinka menetellä, kun oma lapsi puree toisia lapsia.
Artikkelissa neuvottiin, että vanhemman tulisi sanoa purevalle lapselle, ettei toisia saa purra, koska pureminen sattuu. Lisäksi kerrottiin, että pureminen on ongelma, jossa lapsi ei osaa purkaa suuttumustaan muuten kuin puremalla. Sen takia vanhempia neuvottiin viestimään lapselle, että he ovat hänen tukenaan opettelemassa parempaa tapaa käsitellä kiukkua. Sitä varten annettiin myös konkreettisia ohjeita. Artikkelissa painotettiin, ettei lasta saa syyllistää. Myös tarhantädeille ja muille tutuille aikuisille kannattaa kertoa, että lapsen kanssa harjoitellaan puremisen poisjättämistä, jotta hekin jaksaisivat ymmärtää lasta.
Ihastuin artikkelin rentoon asenteeseen puruongelmaa kohtaan. Erityisesti kosketuin siitä, että suhtautuminen purevaan lapseen oli niin inhimillinen. Vaikka pureminen on tietenkin kiellettyä, eikä pureva lapsi ole aina ihastuttava enkeli, lapsesta ei tehty syyllistä. Sen sijaan häntä yritettiin ymmärtää ja auttaa.
Minulle artikkeli avasi jotakin Jumalan asenteesta meitä ihmisiä kohtaan. Ihmisinä teemme päivittäin asioita, jotka eivät ole toisille tai itsellemme hyväksi. Sen takia ei kuitenkaan kannata ajautua epätoivoon. Aivan kuten vanhempi purevalle lapselleen, Jumala sanoo meille, että hän haluaa olla tukenamme, vaikka teemmekin myös asioita, joista hän ei pidä. Taivaallisen Isän lapsina meidän ei tarvitse osata olla purematta muita, vaan saamme harjoitella sitä yhdessä hänen kanssaan silloin kun se on tarpeen. Vaikka puremme, niin rakkaus ei lopu, vaan armo alkaa.
