Kirjoittanut
Kirjoittaja on teologian maisteri ja Lähetysyhdistys Kylväjän viestintäpäällikkö. Hän innostuu helposti ja ihmettelee armoa, ehkäpä koko elämän matkan.Toimin viiden vuoden ajan ihmiskaupan vastaisessa V.A.L.O. – ei orjuudelle -yhdistyksessä vapaaehtoisena. Järjestimme valtakunnallisia seminaareja, kiersimme kouluissa lisäämässä tietoisuutta tästä nykyajan orjuudesta ja kutsuimme seurakuntia rukoilemaan. Itselleni rakkain ja haastavin työmuoto olivat vierailut kotikaupunkini thai-hieromoissa ja erotiikkaliikkeissä. Niissä työskenteli naisia, jotka olivat vähintään haavoittuvassa asemassa.
Kun astuimme sisään näihin hämyisiin putiikkeihin, vastaamme katsoivat usein yllättyneet silmät. Naistenpäivänä ojennetut ruusut, joulun alla jaetut pienet lahjat tai pääisäisnarsissit toimivat jäänsärkijöinä ja avasivat keskustelun. Naisten tarinoita yhdistivät pettymykset ihmissuhteissa, tietämättömyys suomalaisen yhteiskunnan tukiverkostoista ja voimakas velvollisuus elättää kotimaahan jääneitä sukulaisia.
”Minä tiedän, että olen paha nainen. En haluaisi tehdä tätä, mutta minun on pakko”, eräs nainen kuiskasi itkuaan pidätellen.
Opin noissa kohtaamisissa paljon antamisesta, saamisesta ja ennen kaikkea Jeesuksesta. Hän johdatti meidät kutsumaan yhden naisen ravintolaan syömään – tämän syntymäpäivänä! Tavallinen rukouksemme Jeesuksen nimessä paransi erään naisen pahan allergisen reaktion ja herätti uteliaisuutta muissa naisissa. Ensi tapaamisessamme eräs nainen sanoi spontaanisti: ”Minä näen, että te tulette tuomaan meille ruokaa, ja se on hyvää ruokaa”, vaikka tuolla kerralla meillä ei ollut viemisinä mitään syötävää.
Halusimme muistuttaa näille naisille, että on ihmisiä, jotka näkevät heidät subjekteina, ei vain seksiobjekteina. Kerran eräs nainen liikuttui kyyneliin saatuaan pienen joululahjamme. Pian kävi ilmi, että hän on isoäiti ja hän näytti ylpeänä kuvaa lapsenlapsestaan. Kaivoimme koristamme pienet villasukat tuolle lapselle. Sitten nainen ojensi tiskiltä karkkikulhoa. Tajusin, kuinka merkittävää naiselle oli antaa vastalahja.
Jeesuskin antoi meille mallin vastavuoroisuudesta, sillä hän suostui ihmisten palvelijaksi, mutta myös palveltavaksi. Jeesus ei ollut itseriittoinen. Hän kutsui yhteyteen, jossa myös heikko sai olla lahjoittamassa, vahvistamassa ja tukemassa.
Tämä ajatus nousi mieleeni viime viikolla, osallistuessani koulutukseen, joka kokosi Euroopassa toimivia yksityisen lahjoitusten varassa toimivia kristillisiä järjestöjä. Agape Europessa vuosikymmeniä työskennellyt amerikkalainen lähetystyöntekijä Martha Conrad kertoi, kuinka hänen perheensä on saanut kokea Jumalan huolenpitoa riittävän kannatuksen muodossa.
”Saimme tarjota lapsillemme kivoja kesälomia rannalla ja jotain ylimääräistäkin, kuten soittotunteja. Mutta sydämeni särkyy, kun ajattelen niitä monia lähetystyöntekijöitä, jotka elivät liian pienellä kannatuksella ja väsyivät. Tai niitä, jotka lopettivat palvelutehtävässään liian aikaisin.”
Tällaiset tarinat ja neljän päivän aikana kuullut raamattuopetukset sysäsivät minut sisäiseen myllerrykseen. Onko keskuudessamme riittävästi puhetta anteliaisuudesta ja siunauksesta, joka siihen liittyy? Vai olemmeko tyytyneet ajatukseen, että kirkollisvero riittää?
Meillä on tapana rukoilla ”työmiehiä elonkorjuuseen”, mutta eikö samalla tulisi rukoilla myös heille tukijoita? Olenko itse vastaus tuohon rukoukseen? On kyse Jumalan valtakunnasta. Saavatko kaikki kuulla evankeliumin? Meidän anteliaisuutemme tai kitsautemme ratkaisevat sen, miten näemme tämän toteutuvan.
