Kirjoittanut
Seppo Simolan kuuluisa pääkirjoitus pöyhäisi muun metelin lisäksi kysymystä siitä, mikä funktio seurakuntien jäsenlehdillä on ja mitä niissä voi ja saa sanoa. Tuoreimmassa Kotimaassa arvioidaankin, että suurissa kaupungeissa lehdillä on journalistista vapautta, mutta pienemmillä paikkakunnilla lehdet keskittyvät tiedottamiseen.
Seurakuntien äänenkannattajissa toimituksen reipas omien kantojen esiintuominen sekoitetaan helposti kirkon yleiseksi ääneksi. Entä jos seurakuntalehden toimitus on kovin eri linjoilla vaikkapa kirkolliskokouksen päätösten tai oman seurakunnan linjausten kanssa? Kenen ääni silloin painottuu lehden sisällössä?
Millaista journalistista vapautta näissä seurakuntien jäsenlehdissä olisi sitten hyvä olla? Luulenpa, että useimmat lehden postiluukustaan saavat kirkon jäsenet mieltävät lehden sisällön ilmaisevan kirkon ja oman seurakuntansa sydänääniä.
Itse vetäisin muutama vuosi sitten kahvit väärän kurkkuun, kun kotiimme kannetussa seurakunnan jäsenlehdessä mainostettiin vapaamuurareiden rituaalimusiikkikonserttia. Mietin, mitä tilaisuuden mainostaminen laajalevikkisessä seurakunnan omassa julkaisussa oikein viestittää. Jäsenlehdiltä odotetaan tiettyjä asioita. Pirkassa ei odota tulevan vastaan Prisman mainoksia, tai toisinpäin.
Radio Dei tutki kirkon työntekijöiden uskoa laajassa kyselytutkimuksessa helmikuun lopulla. Itseäni jäi mietityttämään erityisesti yhden ammattiryhmän kriittinen suhtautuminen uskon perusväittämiin. He olivat seurakuntien tiedottajia
Kymmenestä esitetystä väittämästä seitsemän kohdalla nimenomaan tiedottajat olivat kaikista kirkon ammattiryhmistä skeptisimpiä. Näitä väittämiä olivat muun muassa: ”Jeesus on ylösnoussut”, ”Raamatussa tapahtuneet ihmeet ovat todella tapahtuneet”, ”Jumala tekee ihmeitä myös nykyajassa esim. parantaa sairaita”, sekä ”kaikki ihmiset herätetään kuolleista, toisille seuraa iankaikkinen elämä ja toisille kadotus”. Lisäksi tiedottajia epäilytti paitsi helvetin ja saatanan olemassaolo, myös persoonallisen, rukouksiin vastaavan Jumalan olemassaolo.
Huomioyhteiskunnassa tiedottajat ovat merkittävällä paikalla seurakunnan käyntikortin laatijoina ja esillä pitäjinä. He journalismin ja tiedottamisen ammattilaisina kehittävät ja muokkaavat tavalliselle kadun tallaajalle seurakunnasta muodostuvaa mielikuvaa.
Sananvapautta on ruodittu viime aikoina ja siinä yhteydessä on ollut mielenkiintoista kuulla myös toimittajien itsekritiikkiä. Viimeisimmässä Sunnuntaisuomalaisessa Mikael Pentikäinen pohdiskelee uskalletaanko toimituksissa tehdä enää kriittisiä juttuja, kun mainostajat on syytä pitää tyytyväisinä talouden kiristyttyä. Samainen Väli-Suomen median Sunnuntaisuomalainen teki vuosi sitten kyselyn, jossa se kartoitti toimittajien suhtautumista eri puolueisiin. Tuolloin kyselyssä ilmeni, että toimittajat olivat selvästi poliittisesti liberaaleja arvoja edustavien vihreiden kannattajia. Toimittajista jopa 31% ilmoitti äänestävänsä vihreitä, kun edellisissä vaaleissa vihreiden kannatus oli ollut 7,3%.
Onko toimittajien poliittinen suuntautuminen yhteydessä seurakuntien tiedottajien kriittiseen suhtautumiseen uskon perusväittämiin? En tiedä. Mutta jos on, löytyisikö selittävä tekijä taustakoulutuksesta?
Jokainen kirkon työntekijä rakentaa omalla persoonallaan ja työskentelyllään mielikuvaa kirkosta, vastuu ei todellakaan ole ainoastaan tiedottajilla. Mutta jos uskon perusväittämiin on vaikea sitoutua, voiko kukaan seurakunnan työntekijä onnistua tehtävässään? Tästä voisi syntyä raikas keskustelu seurakunnan tiedottajien ja muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden välillä.
