Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.Springer -tiedejulkaisussa 17.11. julkaistun artikkelin mukaan lähes 97% yhdysvaltalaisista nuorista aikuisista on ”hyvin tai erittäin huolissaan” ilmastonmuutoksen vaikutuksesta heidän lastensa (tai mahdollisten lastensa) tulevaisuuteen.
Bongasin jutun Texasin yliopiston ilmastonmuutostutkimuksen professori Katharine Hayhoen Twitter-seinältä. Hayhoe on yksi lukuisista kristityistä kovan tason ilmastonmuutostutkijoista. Mutta ei mennä nyt siihen.
Ihmiset menehtyvät pelätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä, sillä taivaiden voimat järkkyvät.
Pelättävää ja murehdittavaa tässä ajassa totisesti riittäisi.
Kesällä muuan tunnettu ekonomisti soitti hälytyskelloja, että (viimeistään) koronapandemian laukaisema talousjärjestelmän ravistelu voi johtaa niin vakavaan maailmankaupan häiriöön, että jopa elintarvikepula on mahdollinen – Suomessa asti. Ja todellakin: haavoittuvimmissa maissa nälkää näkeviä on taas enemmän kuin aikoihin.
Internetistä loppuisivat kirjaimet jos yrittäisin kirjoittaa jotain koronasta tahi koronarokotteesta, josta leviää edelleen suurta pelkoa – miltei kauhua nostattavia viestejä. (Liekö kukaan tutkinut, kumpaa pelätään enemmän: virusta vai rokotetta?)
Lisäksi – oli välitön syy sitten koronan, ilmastonmuutoksen, sen torjunnan tai talouskriisin – tie näyttää kulkevan kohti valvontayhteiskuntadystopiaa, vallan keskittymistä ja omaisuuden kollektivisointia? Kyllä tässä nyt vähempikin määrä huolenaiheita riittäisi yhdelle illalle.
Kun media täyttää arkemme huolella ja murheella, niin minkälaisia viestejä nuoret aikuiset sitten kuulevat seurakunnassa tai ns. kristillisestä mediasta? Tai internetissä vaikuttavilta ”totuuden torvilta”?
Rohkaisua, eteenpäin kannustamista vai vielä isomman annoksen huolta ja pelkoa uskonnonvapauden kaventumisesta, vainoista, valvonnasta, maailmanvaltiaasta ja uusista sodista?
Onko väärin pelätä?
Pelkonappulaa painamalla taatusti saa huomiota. Me ihmiset olemme pelokkaita. Useimmat. Kuten yleisesti psykologiasta tiedetään, koemme negatiiviset tunteet voimakkaampina kuin positiiviset.
Pelkääminen ei ole väärin, noloa tai hävettävää – pelko ja huoli on inhimillistä.
Pelko, varovaisuus, ”konservatismi” on selviytymismekanismi. Ei ole väärin olla varovainen, epäröidä ja pelätä – ilmastonmuutosta, koronaa tai edes koronarokotetta. Pelkääminen ei myöskään ole noloa, hävettävää – pelko on inhimillistä. Rationaalisuus on sitten asia erikseen.
Väärin ei myöskään ole varottaa vaarasta. Päinvastoin. Huolettomuus on typeryyttä. Kyllä se koronakin vaan todennäköisemmin tarttuu jos ei välitä suojautua.
Väärin ei ole epäröidä, kysellä ja kysenalaistaa. Tyhmiäkin saa kysyä. Ja saa kysyä uudestaan, jos ei saa vastausta. Joskus kysymyksiin jopa vastataan.
Toisessa vaakakupissa painaa se, että liialla pelolla ja pelottelulla on seurauksensa. Pelko lamaannuttaa ja ajaa toivottomuuteen. Ilman toivoa on hyvin raskas elää.
Pelko voi lamauttaa – tai johtaa toimintaan
Ympäristöliike monimuotoisuudessaan tarjoaa hyvän esimerkin siitä, miten eri tavoin huolia ja toivon teemaa voi lähestyä. Löytyy linkolalaisia synkän tulevaisuuden julistajia, esimerkkinä vaikkapa Extinction Rebellionin ”pääideologi” Roger Hallam (joka on myös Thunbergin ajatteluun tiettävästi vaikuttanut). Sitten on niitä, jotka optimistisempina ovat keskittäneet ajatuksensa ratkaisuihin, kuten teknologiaan ja vaikuttamiseen. Muutamat ovat jo romahdustietoisina muuttaneet omiin yhteisöihinsä. Toivomme tietenkin, että Mauno Koiviston tavoin voimme taas todeta, että pessimistit olivat väärässä.
Seurakuntapiireissä käsite ”lopunaikahalvaus” tuli tutuksi jo vuosikymmeniä sitten. Toivottomuuden kanssa elämästä ei tule yhtään mitään. Miten olla yhtä aikaa toiveikas ja ottaa vaara vakavasti? Miten kääntää huoli järkeväksi toiminnaksi? Mihin toivo perustuu? Mihin pitäisi uskoa?
Onko toivon tarjontapuoli hoidossa?
Joulu on taas ovella. Pandemiajoulu, kun kauneimmat joululaulut eivät raikaa, eikä joulupukki matkaan nyt käy. Voisiko tämän ahdistuksen tulevaisuudesta, toivon ja toivottomuuden teemat jotenkin kytkeä joulukertomukseen, kun tässä joulun alla kai on pakko vääntää aihe kun aihe jouluun?
Tällä kertaa aasinsiltaa ei tarvitse kaukaa hakea.
Jouluevankeliumin tapahtumien aikaan elettiin maailmanhistorian voimakkaimman imperiumin aikaa, joka jatkui vielä sukupolvien ajan. Kansalliset haaveet vapaudesta miehityksestä tukahdutettiin äärimmäisellä julmuudella. Neuroottiset hallitsijat eivät kaihtaneet toistensa tai edes lasten surmaamista, jos pelkäsivät asemansa puolesta. Sana ei ollut kovin vapaa – paitsi erämaassa.
Juutalainen yhteiskunta oli hyvin polarisoitunut imperiumin mielistelijöihin, suoraa toimintaa kannattaviin kapinallisiin sekä niihin, jotka pakenivat todellisuutta omaan uskonnolliseen kuplaansa (mm. Qumran). Kinastelevat lahkot, harhaopit, hengelliset sooloilijat ja väkivaltaiset kansallismieliset kiihkoilijat aiheuttivat jatkuvaa päänvaivaa hengellisille johtajille, jotka pelkäsivät paitsi itsensä, myös kansan puolesta. Suurin osa tavallisesta kansasta yritti silti jotenkin jatkaa normaalia elämää, selviytymistä ilman suuntaa ja tähtäyspistettä kuin pelokkaat lampaat vailla paimenta, veroja, tulleja ja viranomaisten korruptiota valitellen.
Ja tietenkin: yleisvaaralliset tartuntataudit olivat tavallisia ja tarttuvista sairauksista kuten spitaalista määrättiin karanteeniin, joka yleensä oli elinikäinen. Ei nälkäkään ollut tavatonta.
Sinne toivo annettiin: epävarmuuden keskelle, toivon ja suunnan menettäneiden keskelle. Niiden keskelle, jotka vain elivät päivästä toiseen yrittäen ehkä jotenkin pitää liekkiä yllä. Näin oli silloin. Näin on nyt ja on kai loppuun asti oleva.
Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille suuren ilon: …
Toivolle näyttäisi olevan taas orastavaa kysyntää. Onhan tarjontapuoli nyt hoidossa?
Kuva: Rudy and Peter Skitterians from Pixabay
