Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Toukokuu on pyörähtänyt käyntiin, ja se meinaa jääkiekon MM-kisojen ja kauniin vihreän luonnon lisäksi uutta kuukausikommentaaria. Kalenterikatsaus ”toukokuun teologiaan” antaa jälleen aihetta yhteen jos toiseenkin inspiraatioon.
Aloitetaan alusta eli vapusta, joka keskivertosuomalaiselle on lähinnä työn tai sitten ihan vaan dokauksen juhla. Alun perin kyse oli 700-luvulla eläneestä lähetystyöntekijästä ja nunnaluostarin johtajasta pyhästä Walburgista eli Valpurista, joka sittemmin suomalaisten suussa muuttui Valpuksi ja lopulta Vapuksi. Ruotsissa vappuaattoa kutsutaan Valborgsmässoaftoniksi eli Valpurin messun illaksi.
Ruotsin (tai paremmin muinaisruotsin) kautta avautuu myös seuraavat punaisella merkatut päivät kalenterissamme, nimittäin helatorstai (14.5.) eli etymologisesti ”pyhä torstai” (helghathorsdagh) ja helluntai (24.5.) eli etymologisesti ”pyhät päivät” (hælgho dagher). Helatorstai on Kristuksen taivaaseenastumisen juhla 40 päivää pääsiäisen jälkeen ja helluntai Pyhän Hengen lähettämisen päivä 50 päivää pääsiäisestä.
Lutherille helatorstai oli teologisesti tärkeä: siinä Kristus otti takaisin jumalallisen ubikviteettinsa, eli hän saattaa nyt olla läsnä kaikkialla, esimerkiksi ja erityisesti kaikissa pyhitetyissä ehtoollisleivissä ympäri maailman. Helluntai taas on sekä helluntailaisten että katolilaisten lemppari: helluntailaisille se tuo mieleen Pyhän Hengen kasteen, katolilaisille universaalin kirkon synnyn.
Kirkko puhuu kaikkia kieliä ja puhuttelee kaikkia kansoja, myös kaukaista Suomea. Siitä muistuttaa myös 22. päivän nimpparisankari Hemming, suomeksi Hemmo tai Hemminki. 1300-luvulla elänyt autuas Hemming on pyhän Henrikin rinnalla ainoa ”kotimainen” pyhimyksemme. Hän oli laajasti oppinut Pariisin yliopiston maisteri ja Turun piispa sekä pyhän Birgitan ystävä. Helsingin katolinen hiippakunta yrittää nyt pikku hiljaa käynnistää uudelleen reformaation aikoinaan keskeyttämää pyhäksijulistamisprosessia.
Jos pyhimysten kunnioittamisesta puhuminen pistää vastaan, niin pyydän kiinnittämään huomion 12. ja 17. päivän liputuksiin, joista ensimmäisessä muistellaan suomalaisuuden ”sekulaaripyhimystä” J.V. Snellmania ja toisessa ”sekulaarimarttyyrejamme” eli kaikkia isänmaan puolesta kaatuneita. Niin kuin Paavali sanoo, antakaamme jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle kunnia, sille kunnia (Room. 13:7).
Korkein kunnia kuuluu tietysti kolmiyhteiselle Jumalalle, ja onkin aivan huikea juttu, että sekulaari suomalainen kalenterimme pränttää punaisella kuun viimeisen päivän kohdalle sanat ”Pyhän Kolminaisuuden päivä”. Mietipä sitä, jälkikristillinen Suomi, mietipä sitä.
