Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kirkon ihmeellisimmät tarinat -podcastin ja radio-ohjelmasarjan tekijä sekä kirjailija, joka on työskennellyt monipuolisesti myös journalistina.Montakohan palstakilometriä Suomessa on kirjoitettu Yhdysvaltojen tulevista presidentinvaaleista? Jos tekstirivit laittaisi peräkkäin, uskon, että ne ylettyisivät Suomesta Valkoiseen taloon asti.
Ja ovathan vaalit kiinnostava asia, maailman suunta muuttuu, ainakin hieman. Mutta se ei täysin selitä valtavaa kiinnostustamme Trumpiin ja Harrisiin.
Yhdysvaltojen vertaansa vailla oleva uutiskone sykkii vaalien alla uutisia kuin viimeistä päivää. Niihin on kotoisten uutisvälineidemme helppo tarttua, ei tarvitse etsiä muita juttuideoita. Erityisen kivaa on, kun tarinan pahis ja hyvis ovat jo selvillä.
Suomalaisesta lehdistöstä on pitkin syksyä voinut saada kuvan, että Kamala Harris on varma voittaja, ja että Trump olisi tuhonnut omat mahdollisuutensa jo moneen otteeseen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.
Onko niin, että toimittajakuntamme viha Trumpia kohtaan on muokannut uutisoinnista käytännössä foorumin omien hyveellisten mielipiteitten julkituomiselle? Republikaanien äänestäjät on monissa jutuissa pelkistetty rasisteiksi ja suorastaan pahoiksi ihmisiksi.
Myös meillä konservatiivisia poliitikkoja ja heidän kannattajiaan saa vapaasti pilkata ja pitää hölmöinä.
Tällainen demonisoiva uutisointi ei uskoakseni edistä lukijoiden ymmärryksen kehittymistä. Ymmärryksen lisäämisen kaiketi pitäisi olla yksi journalismin keskeisiä tehtäviä.
En minäkään Trumpia fanita. Erityisesti pelkään, mitä hänen mahdollinen valintansa tarkoittaisi Ukrainalle ja sitä myötä koko Euroopalle. Trumpilaisen egoismin vaikutus kaikkien maailman demokratioiden toimintaan on ollut voittopuolisesti negatiivinen.
Toki suomalaisessa mediassa ollut useita kiinnostavia ja tasapuolisia juttuja Yhdysvaltojen vaaleista. Mutta elämme aikaa, jossa liian moni media ovat käytännössä unohtanut, jopa hylännyt, osan asiakaskunnastaan. Erityisen korostunut tämä tilanne on Yhdysvalloissa, mutta kärsimme samasta vaivasta Suomessa. Myös meillä konservatiivisia poliitikkoja ja heidän kannattajiaan saa vapaasti pilkata ja pitää hölmöinä. Kristityt ne vasta tyhmiä ovatkin, ainakin jos lehdistöön on uskominen.
Kristityt ne vasta tyhmiä ovatkin, ainakin jos lehdistöön on uskominen.
Toimittajakunta on muuta väestöä vasemmistolaisempaa. Journalistien ja kansan välillä oleva poliittinen kuilu on kaikkien tiedossa oleva asia, mutta asiasta ei ole juuri suostuttu tekemään tutkimusta.
Suomessa journalismin juuret ovat puoluelehdissä. Vielä muutama vuosikymmen sitten suurin osa tiedotusvälineistä kertoi, missä joukoissa ne seisoivat. Sen jälkeen puolueettoman journalismin ideaali yksi toisensa jälkeen korvasi värin tunnustamisen.
Nykyisin jakolinjat eivät enää kulje puolueiden välillä. Mutta meille on entistä tärkeämpää se, mihin heimoon kuulumme. Meidän oma heimomme on hyvä, ja toinen heimo on paha. Tällainen tribalismi on synti, johon on sairastunut myös moni kristitty.
Väitän, että teemme paluuta puoluelehtien maailmaan. Mutta lehdistä ei ole tulossa puoluelehtiä, vaan enemmänkin heimolehtiä. Erotuksena puoluelehtien aikaan on, että tiedotusvälineet eivät enää kerro omaa väriään julkisesti. Se on mielestäni huijausta.
