Kirjoittanut
Kirjoittaja on pastori, joka työskentelee Suomen Raamattuopiston palveluksessa.Messu on päättynyt. Vieras alba kiristää kaulaani. Sen siitä saa, kun hoitaa saarnakeikat lainavaatteissa. Jutustelen alttarialueella parin seurakuntalaisen kanssa.”Kyllä se meidän kirkkoherra aina pyytää herätystä omaan seurakuntaan ja koko maahan”, toteaa toinen silminnähden tyytyväisenä.
Jäinen kylvömaa
Herätys. Maistelen sanaa suussani. Maku on outo – yllättävää kyllä. Vielä muutama vuosi sitten törmäsin siihen säännöllisesti. En suinkaan tarkoita armeijakauden aamuherätyksiä vaan sitä aikaa, kun aloittelin nykyisessä työssäni kolportöörinä.
Yhdet muistelivat Hilja Aaltoseen liitettyä profetiaa, jonka mukaan tämä ehtisi näkemään herätyksen alkuhehkun. Toiset taas ajoivat satoja kilometrejä kuuntelemaan Kokkolan pasuunaa, jonka sanottiin olevan hengellisen murroksen terävin kärki.
Muutaman vuoden sisällä tilanne on muuttunut. Aaltonen siirtyi ajasta ikuisuuteen, ja pasuunan pauhu vaimeni. Ylipäänsä herätyspuhe on kokenut inflaation. Ehkä syynä ovat kirkon pakkaslukemia näyttävät tilastot, jotka uhkaavat jäädyttää koko koneiston.
Pahimpien leukailijoiden mielestä herätysliikkeistäkin on tullut vain perinteensäilyttäjiä. Kun tuli ei enää leviä, pyritään varastoimaan sekin vähä, mitä on vielä jäljellä. Karrikoidusti voisi sanoa: tilaisuuksissa kuulee yhä uskoontulokertomuksia, mutta niiden kertojat omat samoja kuin 40–50 vuotta sitten. Missä on vika?
Herätys on lahjaa
Ennen kuin lankean antamaan liian heppoisia vastauksia, yritän pohtia, mitä herätyksessä tapahtuu. Kielitieteilijät kuvailevat herätystä uskonnolliseksi murrostilaksi. Tällaisessa taitekohdassa asioiden tärkeysjärjestys mullistuu. Listan kärkeen nousee ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan.
Teologit liittävät herätyksen laajempaan yhteyteen. Luterilaisessa perinteessä puhutaan suruttomuuden tilasta. Jos Pyhä Henki ei saa lapsena kastettua hoitaa, yhteys Jumalaan katkeaa. Vahvempi kielikuva viittaa kuolemaan. Ihminen voi olla hengellisesti kuollut eli eloton, mistä johtuen hän ei kykene muuttamaan tilaansa. Märkä puu ei syty itsestään.
Herätyksen aloite on Jumalan käsissä. Hän on tekijä, ja ihminen puolestaan tekemisen kohde. Usein tuo ravistelu koskettaa vain yksittäistä ihmistä, joskus laajempaa ihmisryhmää. Oleellista on ravistelutyön hedelmä. Pyhä koskettaa syntistä, jolloin syntyy uutta elämää. Hengellisesti kuollut herää eloon. Herätystä ei voi siis pusertaa väkisin esiin, eikä se myöskään leviä pakottamalla. Terve hengellinen liikehdintä on aina lahjaa.
Usko syntyy evankeliumista. Se luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Jeesuksen tähden. Siksi hänen on saatava olla keskiössä niin kirkoissa kuin kodeissa. Aito herätys johtaa Jeesuksen tunnistamiseen ja tunnustamiseen.
Herätys tulee – tai sitten ei
Viittasin jo aiemmin Suomen uskontilastoihin. Jos tuijottaa vain niitä, voi luisua apatiaan. Maailmalla evankeliumi kuitenkin etenee hurjalla voimalla. Kristittyjä on päivä päivältä yhä suurempi joukko. Jumalan siunauksen malja näyttää olevan niin sanottujen kolmannen maailman maiden yllä. Herätyksestä puhuminen ei kuulu historiaan vaan se on myös tätä päivää.
Ehkä Suomen etsikkoaika on jo takana. Voi olla, ettei siunauksen malja enää siirry maamme päälle. Tai sitten käy aivan toisin: Jumala antaa armossaan meille uuden herätyksen ja virvoituksen ajan.
Ainut, mitä voimme tehdä, on olla uskollisia lähetystehtävälle ja sen antajalle, Jeesukselle. Jokaisella kristityllä on vastuu välittää evankeliumia eteenpäin aina siihen saakka, kunnes hänen sydämensä lakkaa lyömästä. Kirkkoherran rukous on käyttökelpoinen maailman tappiin asti: ”Herra, anna herätys meidän seurakuntaamme ja koko maahan.”
