"Tunsin oloni niin likaiseksi"

Hei nuori / nuori aikuinen, joka luet tätä: jos haluat kertoa oman kokemuksesi tai aiheideasi, voit kirjoittaa minulle luottamuksella painamalla tästä. Tarinaasi siteeraan vain nimettömästi ja luvallasi.

Joskus tulee sellainen tunne, ettei haluaisi itse kirjoittaa oikeastaan mitään, vaan antaa nuorten vain puhua. Sellainen tunne tuli erityisen vahvana tällä kertaa, kun sain pitkän viestin eräältä hyvin fiksulta ihmiseltä. Tunnen hänet ja hänen perheensä usean vuoden ajalta, ja halusin tarjota hänelle blogini kautta nimettömyyden suojan, sillä hän halusi jakaa tarinansa sinun kanssasi. Tästä eteenpäin äänessä on hän.

Snapchat

Nyt 19-vuotiaana istun keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä. Tämän kirjoittaminenkin on eräänlainen prosessi kaikesta mitä olen joutunut läpikäymään. Palataan ajassa viisi vuotta taaksepäin. Siihen, kun olin 14-15-vuotias nuori.

Puhelimeni piippaa ja viestin ilmoitusvalo vilkkuu näytöllä. Seurakunnassa ylistyksenjohtajana ja muissa vastuutehtävissä toimiva minua huomattavasti vanhempi mies, johon olen tutustunut laittaa viestiä ja avautuu elämänsä vaikeuksista. Sydämeni valtaa sääli ja empatia ja päätän, että haluan olla hänen tukenaan ja auttaa parhaani mukaan. Jos olisin tiennyt, mitä seuraavat puoli vuotta pitävät sisällään, olisin miettinyt kahdesti haluanko todella toimia niin.

Muutama viikko on kulunut ja kyseinen mies on ehtinyt avautumaan minulle jo monesti sadoin viestein. Puhelimeni piippaa jälleen ja taas viestittelijänä on kyseinen mies. Tällä kertaa viesti ei koskekaan häntä, vaan minua: ”Sun naamas tarttis aika paljon lisää pakkelii”, siinä sanotaan. Tämä viesti on askel kohti pitkää ja kivistä polkua, jonka jouduin läpikäymään. Tuskin ehtii muutamaa päivää kulua, kun sama henkilö laittaa vielä astetta ällöttävämmän Snapchat-viestin: kuva sängystä ja teksti: ”Tähän sänkyyn mahtuis toinenkin” ja silmää iskevä hymiö.

Vastaavanlaisia viestejä tulee jatkuvalla tahdilla ympäri vuorokautta ja oloni käy koko ajan ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Eräänkin kerran hän vaatimalla vaati minua lähtemään kanssaan kahville, vaikka minulla oli akillesjänne revennyt ja liikuin kyynärsauvoilla. Kun kieltäydyin, sain kuulla olevan huono kristitty ja ties mitä muuta. Inhon ja puistatuksen aalto kasvaa sisälläni ja alan jättää k.o henkilön kanssa viestittelyä koko ajan vähemmälle ja vähemmälle, vaikka minä en viestittelyssä koskaan ollutkaan se aloitteentekijä, samalla toivoen, että hänkään ei ottaisi minuun enää kontaktia.

Ahdistelija seurakunnassa

Turha toivo. On talvinen lauantai-ilta ja olen seurakunnan nuortenillassa. Kyseinen mies on myös siellä. Sydämeni hakkaa ja tuskanhiki polttaa ihollani. Sanon seurakunnan nuorisotyöntekijälle sekä muutamalle kaverilleni viesteistä, joita olen häneltä saanut ja kerron peloistani. He lupaavat, etten jää yksin, vaan katsovat että joku on aina kanssani. Kyseisenä lauantai-iltana ja myös tulevina nuorteniltoina.

Tuohon lupaukseen luottaminen oli suuri virhe. Lupauksen pitämisen sijaan nuorisotyöntekijä ja vastuulliset tyytyivät rukoilemaan asian puolesta ja pitämään asian tiimoilta kokouksia keskenään, ilman minua ja vieläpä minun tietämättäni. Viestejä k.o henkilöltä tuli edelleen ympäri vuorokautta tuhansia, samoin tuli lauantai-iltoja.

Iltoja, jolloin huomasin, ettei kukaan oikeasti ollutkaan kanssani. Iltoja, jolloin kohtasin kyseisen miehen ahdistavat tuijotukset ja flirttailevat ilmeet ja eleet. Iltoja, jolloin olin noissa tilanteissa yksin. Iltoja, jolloin sanat osoittautuivat vain sanoiksi ja lupaukset vain lupauksiksi. Iltoja, jolloin hän seurasi minua vessaan, odotti oven nurkalla ja veti minut itseään vasten, niin, että tunsin kuinka hänen kalunsa oli kovana kehoani vasten.

Iltoja, joihin valmistauduin laittamalla kavereille viestejä joissa anelemalla anelin heitä tulemaan turvakseni vessareissun ajaksi. Samoin, jos joudun hakemaan jostakin toisesta huoneesta jotakin. Iltoja, joiden jälkeen tunsin oloni niin likaiseksi, häväistyksi ja nöyryytetyksi, että suihkuun ja hiustenpesulle oli pakko päästä vaikka kello oli lähempänä puoltayötä.

Kerroin asiasta eri henkilöille seurakunnassa, toivoen, että saisin apua näihin tilanteisiin ja tämä loppuisi. Nämäkin henkilöt lupasivat olla tilanteissa valppaina ja tukenani. Valitettavasti heidänkin kohdalla teot osoittivat karun totuuden, sanoja ja lupauksia ei laitettu käytäntöön.

Sitten tuli viimeinen pisara. Lähdin kesken nuortenillan käymään vessassa, kun järkytyksekseni huomasin tämän miehen seuraavan minua. Naistenvessaan hän ei sentään uskaltanut tulla, mutta heti kun astuin ulos vessasta, näin hänet seisomassa ovenraossa mittailen minua päästä varpaisiin, kohdistaen katseensa erityisesti tiettyihin vartalonosiin.

Illan lopussa, kun olin erään toisen tytön kanssa tekemässä lähtöä, hän tuli luoksemme. Hän halasi ensin tätä toista tyttöä ja sitten minuakin väkisin, vastoin tahtoani. Samalla, kun hän halasi minua, hänen kätensä liikkui tietoisesti koko ajan alemmas, kunnes puristi takapuoltani pitäen minua väkisin halausotteessa vaikka kuinka yritin rimpuilla pois.

Hierarkia ja pieni ihminen

Tapauksesta järkyttyneenä kerroin heti vanhemmilleni (jotka tosin olivat koko ajan tietoisia missä mennään) sekä seurakunnan nuorisotyöntekijälle. Vanhemmiltani sain kaiken tuen ja avun mitä tarvitsinkin. Samaa ei valitettavasti voi sanoa seurakunnasta. Sen sijaan, että he olisivat puutuneet tilanteeseen, he jatkoivat omia palavereitaan asian tiimoilta. Seurakunnan puolelta asiaan suhtauduttiin myös tekijää puolustellen ja hänen pahaa oloaan voivotellen. Tämän lisäksi minun piti seurakunnassa tietää asemani ja se kenelle puhua.

Hierarkia oli kovaa ja itse kuuluin valitettavasti sen alimmille portaille. Ylemmillä portailla olivat ne, jotka olivat seurakunnassa pidempään ja kauemmin käyneet ja jotka olivat seurakunnan suosiossa. Jälkeenpäin ajateltuna on tuntunut, että niin kauan, kun jaksoimme tehdä työtä kiltisti ja kuuliaisesti alemmalle portaalle meidät hyväksyttiin, tosin silloinkin vain työpanoksemme, ei persooniemme kautta.

Tästä hierarkiasta esimerkkinä voisin sanoa, että se alkoi keittiön avustustöillä, eteni muihin keittiöhommiin ja siitä yhä ylöspäin. Meitä ylempänä hierarkiassa olivat ne, joiden sanottiin olevan ne, jotka ottavat meidän ”alemmalla tasolla olevien” puolesta yhteyden Jumalaan ja toimivat meidän ja Jumalan välillä.

En edelleenkään tiedä, kuinka monta porrasta tästä vielä oli eteenpäin esim. nuorisotyöntekijään (joka tosin tiesi missä mennään) saati seurakunnan johtoon. En myöskään tiedä, tietääkö seurakunnan johto edelleenkään tapahtuneesta. Tapahtunut myös jakoi seurakunnan nuorten porukkaa kahtia. Jälkeenpäin useampi ihminen tuli sanomaan minulle, että olivat huomanneet tilanteen, mutta eivät vain uskaltaneet puuttua siihen. Valitettavan moni kuitenkin seurasi mieluummin hierarkiaa ja alkoi puolustella ja sääliä tekijää samalla haluten pitää omasta asemastaan kiinni.

En suinkaan ollut kyseisen miehen ainoa uhri. Nämä hierarkiassa ylempänä olevat seurasivat vuosi toisensa jälkeen, kuinka uudet riparin käyneet löysivät tiensä seurakuntaan ja joku tai jotkut heistä valikoituvat uusiksi uhreiksi. Tilanteen myöntäminen ja siihen oikean ratkaisun etsiminen ei ollut heille vaihtoehto. Sen sijaan asiaa puitiin heidän kesken palavereissa, joihin ei muilla ollut asiaa.

Kyseinen mies sai kyllä toiminnastaan varoituksen ja poistettiin ainakin joksikin aikaa ylistystiimistä. Sain kuitenkin tietää, että hän oli jo seuraavana kesänä ollut vastuutehtävissä lastenleirillä.

Märkä rätti

Se, mitä tekona kohtasin, oli seksuaalista ahdistelua, josta olisin voinut tehdä jopa rikosilmoituksen. Seurakunnassa kohtaamani välinpitämättömyyden jälkeen minulla ei ollut siihen enää minkäänlaisia voimavaroja, joten yhdessä vanhempieni kanssa päätimme, ettemme lähde tätä asiaa poliisille viemään.

Mutta se hengellinen väkivalta, jota seurakunnassa kohtasin, oli kuin olisi heitetty märkä rätti kasvoille. Olin niin nuori, että isäni kuskasi minua nuorteniltoihin ja takaisin taatakseen turvallisuuteni. Mutta kuka olisi voinut tietää, että turvallisuudentunne viedään pois juurikin seurakunnassa? Paikassa, jossa pitäisi saada olla aidosti oma itsensä, kokea olevansa jokaisen kanssa yhtä perhettä, kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu ja yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu. Ja ennen kaikkea, paikassa, jossa pitäisi voida olla varma siitä, että on turvassa.

Ajatellaan vielä vanhempieni perspektiivistä. Miltä tuntuu, kun omaa tyttöä haettiin iltamyöhään autolla seurakunnasta, jotta matka olisi turvallinen, mutta turvattomuus piilikin seurakunnan ovien sisällä? Miltä tuntuu, kun huomaa, että aikuiset, joiden jo vastuuasemansa vuoksi tulisi puuttua tilanteeseen, seuraavatkin vain sivusta?

Sanomattakin selvää, että jätin seurakunnan. Ja tiedän, etten ole ainoa. Useampi ihminen on lähtenyt sieltä hengellisen väkivallan uhrina, syitä on yhtä monta kuin lähtijöitäkin.

Valta

Valitettavan monelle seurakunta ja sen vastuuhenkilöt edustavat kuvaa Jumalasta ja Hänen persoonastaan ja tahdostaan. Seurakunta ja sen ihmiset on monesti nostettu liian korkealle jalustalle ja sen perusteella on luotu vääränlainen kuva Jumalasta. Seurakunnan opetukset nähdään ainoina totuuksina, joiden kyseenalaistamiselle tai rakentavalle keskustelulle opetuksista ei ole tilaa.

Seurakunnan yhteydestä poislähtevätkin tietävät, että Jumala on täydellinen. Ja kun seurakunnan opetuksia ei uskalleta kyseenalaistaa, aletaan etsiä vikaa omasta itsestä, varsinkin kun nuoren identiteetti on vasta kehitysvaiheessa. Tämä heijastuu monien nuorten elämässä kauaskantoisin seurauksin, kuten mielenterveyshäiriöinä, itseinhona, itsetuhoisuutena (esim. viiltely, polttoarpien tekeminen), kamppailuina seksuaali-identiteetin kanssa, riippuvuussuhteina (alkoholi ja huumeet), syömishäiriöinä jne…

Hengellinen väkivalta kattaa laajan kirjon erilaisia tapauksia, kuten valta-aseman hyväksikäytön ja sitä kautta ihmisen tuomitsemisen, tiettyjen ihmisten nostaminen jalustalle ja toisten huomiotta jättäminen… Mutta se mikä hengellistä väkivaltaa sen kaikissa muodoissa yhdistää, on, että se jättää uhriin syviä haavoja ja erkaannuttaa hänet monista sosiaalisista kontakteista jättäen tilalle tyhjyyden ja riittämättömyyden tunteen.

Olen miettinyt, että seurakunnissa tapahtuvassa hengellisessä väkivallassa ja koulukiusaamisessa on paljon yhteisiä piirteitä. Molemmissa on kyseessä vallan väärinkäyttö ja mikä surullisinta, uhri on se, joka joutuu lähtemään. Tosin joskus hengellistä väkivaltaa kokeneelle yhteisöstä irtautuminen ja lähteminen on suuri voitto, kunhan hänelle on tukea saatavilla