Tuo sietämättömän ärsyttävä pyhityskristitty

”Lohkot ja lahkot on perkeleestä. Liperit ja kaavut on perkeleestä. Ylinouseva kvartti on perkeleestä. Rankempi rokki on perkeleestä. Rummut ja haitarit perkeleestä. Euroviisut on perkeleestä. Punaiset hiukset on perkeleestä. Puutarhagrillit on perkeleestä. Tangot ja valssit on perkeleestä.” (HB: Perkeleitä)

Yllä olevan lainauksen ei ole tarkoitus loukata eikä pahoittaa kenenkään mieltä. Se ei ole myöskään tarkoitettu arvosteluksi mitään kirkkokuntaa tai ilmiötä kohtaan. Tuo suurta kohuakin aikanaan herättänyt teksti on peräisin HB nimisen yhtyeen kappaleesta ”Perkeleitä”, joka ilmestyi ensin singlenä ja myöhemmin albumilla ”Pääkallonpaikka”. Mielestäni laulu ironisoi hyvin osuvasti sitä vääränlaisen oikeaoppineisuuden ja omavanhurskauden hirviötä, joka nostaa päätään tasaisin väliajoin eri puolella kristikuntaa. Valitettavan usein toissijaiset opilliset erot nostetaan ensisijaisiksi prioriteeteiksi, jolloin ne estävät yhteistyön eri kirkkokuntien ja uskovien välillä. Olenkin monta kertaa surullisena miettinyt sitä hajaannusta, mikä kristikunnassa hallitsee ja pohtinut, että

”… jos taivaaseen menijät olisivat keskenään enemmän sovussa, helvetti olisi vähemmän kansoitettu.”

Onko pyhityskristitty väistämättä sietämättömän ärsyttävä ihminen? Ihminen, jonka elämässä – HB yhtyeen sanojen mukaisesti – ”Joka nurkan taa onkin päässyt perkeleitä”? Ihminen, jonka seurassa kukaan ei viihdy? Ovatko aidon uskon mittareita sopiva hameen pituus tai oikea hiustenväri? Tuleeko kaikki toisinajattelevat tuomita ja eristää? Onko aidon pyhityskristityn pakko miettiä koko ajan sitä, mitä sanoo tai tekee, että ei vahingossakaan syyllistyisi jumalanpilkkaan tai lankeaisi syntiin? Pitääkö heristää toisten kirkkokuntien edustajille syyttävää etusormea (tai pahimmillaan keskisormea), kun ei olekaan kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan?

Toisaalta onko oikea pyhitys sitten sitäkään, että meidän ei tulisi välittää elämäntavastamme, vaan luottaa yksin Jumalan armoon? Pitäisikö olla vaan passiivinen ja suvaitseva kaikille teologisille ali- tai ylilyönneille? Ei tietenkään! Me pelastumme kyllä yksin armosta, mutta Kristus rakastaa meitä niin paljon, että Hän haluaa jatkuvasti muuttaa elämäämme pyhitysprosessin kautta, jotta varjeltuisimme synnin tuhoisilta vaikutuksilta. Pyhitys ei tarkoita moraalirajojen höllentämistä yleisen mielipiteen suuntaan, synnin sallimista elämässämme eikä myöskään armon väärinkäyttöä. Siitä Paavali muistuttaa Roomalaiskirjeessä:

”Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se! Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi? Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut, ja että te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!” (Room.6:15-18)

Mitä aito pyhitys on ja mihin se perustuu?

Uudessa testamentissa käytetään pyhityksestä kreikankielistä sanaa ”hagiasmos”, jonka perusmerkitys on erottaa siitä, mikä on epäpyhää ja maallista ja vihkiä pyhään käyttöön. Iso Raamatun Tietosanakirja (osa 2) kuvaa pyhityksen prosessia seuraavalla tavalla:

”Jumalan palveleminen vaikuttaa vuorostaan ruumiiseen, sieluun ja henkeen; se ottaa ihmisen yhä enemmän ja enemmän valtaansa. Pyhän palveluksessa ihminen pyhittyy, niin, että Jumalan pyhä olemus tulee hänessä yhä selvemmin esiin.”

Aito pyhitys on siis aktiivista ja ihmistä muuttavaa. Se ei kuitenkaan perustu ihmisen omaan tekoon, vaan Kristuksen työhön meissä.

”…te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” (1.Kor.6:11)

”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: ”Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra.” (1.Kor.1:30,31)

Pyhityksen pohja onkin Jumalan enenevä armo ja etenevä työ meissä. Aamulla Sananlaskuja lukiessani ja rukoillessani jäin miettimään sitä, kuinka monessa kohden oma elämäni on poikennut tai poikkeaa Jumalan Sanasta. Pohdin sitä, että meneekö oma hengellinen kehitykseni nyt täysin väärään suuntaan? Onko kehittyminen muuttunutkin taantumiseksi? Koen päivä toisensa jälkeen olevani syntisempi ja syntisempi. Paavali kirjoittaa toisessa Korinttolaiskirjeessä aina enenevästä armosta:

”Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.” (2.Kor 4:15,16)

Paavali varmastikin tarkoittaa tuossa armon sanoman leviämistä ja evankeliumin vastaanottamista yhä useamman ihmisen toimesta. Armo enenee sen vastaanottaneiden ihmisten kautta ja myös armon vastaanottaneiden ihmisten määrän kasvaessa. Yhä enenevä armo voi myös tarkoittaa mielestäni sitä, että pyhittyessään ja uudistuessaan ihminen saattaakin nähdä entistä selvemmin oman puutteellisuutensa ja syntisen luontonsa. Kun näemme itse kukin oman raadollisuutemme Jumalan edessä, karisevat omat luulomme. Jumalan läsnäolo elämässämme ja Hänen kasvojensa edessä vietetty aika saavat meissä aikaan pyhitystä ja kasvua. Me vähenemme ja Kristus meissä kasvaa. Pyhitys ilman omavanhurskautta poistaakin vääränlaista pakonomaista omaa yritystä keskittäen fokuksemme Kristuksen työhön ja lahjavanhurskauteen. Tämä puolestaan lisää ansaitsemattoman armon kokemusta ja rakkautta Jumalaa kohtaan.

”Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi, että niinkuin synti on hallinnut kuolemassa, samoin armokin hallitsisi vanhurskauden kautta iankaikkiseksi elämäksi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.” (Room. 5:20,21)

”Lainanantajalla oli kaksi velallista; toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi ja sanoi: ”Minun mielestäni se, jolle hän antoi enemmän anteeksi.” Hän sanoi hänelle: ”Oikein sinä ratkaisit.” (Luuk. 7:41-43)

Minkälainen on aito pyhityskristitty? Voiko ollakin niin, että hän onkin se leppoisa, rauhallinen, armollinen, rakastava ja ystävällinen ihminen, jonka seurassa on hyvä olla? Ihminen, joka rakentaa eikä riko. Olisiko hänen yksi piirteensä raikkaan Hengen hedelmän tuulahdus hänen elämänsä välityksellä? Muistatko vielä Paavalin kuvauksen Hengen hedelmän ominaisuuksista:

”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. Sellaista vastaan ei ole laki. Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä vaeltakaamme”. (Gal.5:22-25)

Pyhityskristitty, jonka elämässä Hengen hedelmä on saanut kasvutilaa onkin kaikkea muuta kuin ylpeyden, vihan, kovuuden ja ankaruuden vallassa oleva hameenpituuksia mittaava omanvanhurskas sietämätön ihminen. Pyhityskristitty kyllä pyrkii välttämään syntiä ja kasvamaan yhä enenevässä määrin Kristuksen vaikutuksesta kohti jumalankaltaisuutta, mutta hän ei luule itsestään liikoja eikä nosta itseään ylpeästi toisten yläpuolelle.

Vaikka pyhittyminen ei teekään meistä sietämätöntä tiukkapipoa, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pyhittynyt ihminen ei voisi ärsyttää muita. Pyhittynyt ihminen ja hänen esimerkkinsä voi koetella voimakkaastikin maallistunutta ihmistä, joka ei pyhityksestä välitä. Pyhittynyt ihminen ei salli kaikkea ja uskaltaa asettua rohkeastikin hallitsevaa maallistunutta totuutta vastaan. Pyhittymisen prosessi tekeekin usein kipeää sekä ihmiselle itselleen että joskus myös hänen lähipiirilleen. Kristuksen kasvojemme eteen tuoma peili paljastaa elämämme sen kaikessa raadollisuudessaan ja rosoisuudessaan. Paljastuminen on kuitenkin kehityksen perusta.

”Jos emme näe totuutta emme voi myöskään muuttua sen mukaiseksi”.

Jo edesmennyt Raamatunopettaja R.C. Sproul muistuttaakin meitä tästä osuvasti:

”Kun Jumalan sanassa on jotakin, josta en pidä, ongelma ei ole Jumalan Sanassa, vaan minussa.”

”Tiedätkö mikä on perkeleestä? Viha! (Perkeleestä) Kateus! (Perkeleestä) Katkeruus! (Perkeleestä) Synti! (Perkeleestä) Saatana on perkeleestä. Nyt täytyy hiipiä varpaillaan, joka nurkan taa onkin päässyt perkeleitä. Tulenpalavat nuolet vanhaan lihaan kohdistaa loukkaa ja haavoittaa. Oma kaappi kun aukaistaan, on se pullollaan langenneita enkeleitä. Kaksiteräinen miekka tylstynyt ja ruosteissaan rakkaus kahleissaan.” (HB:Perkeleitä)