Tuotanko hedelmää?

Mikä on kristityn elämässä uskon ja tekojen suhde? Tuotanko tarpeeksi, jos ollenkaan, hyvää hedelmää, vaikka ”kristityn on nimi mulla”? Näitä kysymyksiä jokainen kristitty lienee aika ajoin pohtinut, varsinkin Jaakobin kirjeen äärellä. Sanotaanhan siellä: ”…mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?” (Jaak. 2:14).

Tällaisten ahdistavien kysymysten noustessa esille, on hyvä muistaa, että Raamatussa kristittyjä kutsutaan myös matkalaisiksi. Se käy ilmi esimerkiksi jakeista Ap.t. 9:1–2: ”Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo ja pyysi tältä Damaskoksen synagogille osoitettuja kirjeitä, jotka valtuuttaisivat hänet vangitsemaan tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset, ketkä vain käsiinsä saisi, ja tuomaan heidät Jerusalemiin.”

Vuoden 1938 käännöksessä samoissa jakeissa puhutaan ”sen tien vaeltajista”: ”Mutta Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.”

Samaa ilmaisua Paavali käyttää myös (vuoden 1938 käännöksessä) puhuessaan maaherra Felixin edessä jakeissa Ap.t. 24:14: ”Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa, ja pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus, jota nämä itsekin odottavat, sekä vanhurskasten että vääräin.” Uudempi käännös muotoilee saman ilmaisun jakeessa 14 näin: ”kuljen sitä tietä, jota he sanovat lahkoksi.”

Ehkäpä sama ajatus on myös jakeessa Sananl. 29:27: ”Väärämielinen on hurskaalle kauhistus, niin myös suoran tien kulkija jumalattomalle.” Hurskaan ja jumalattoman tiet eivät kohtaa. Ne ovat menossa eri suuntiin. Siksi vallitsee molemminpuolinen kauhistelu, kun ajatellaan toisen osapuolen kulkureittejä. Selvää on myös se, että Jumalan ihminen kohtaa matkallaan myös eriasteista vainoa sen tähden, että tunnustautuu Jeesus-tien kulkijaksi. Kristikunnan tutuin Jeesus-tiellä kulkija lienee Bunyanin kirjan (Kristityn vaellus) kristitty, joka kulkee Turmeluksen kaupungista kohti taivaan ihanuutta. Sillä matkalla hän kohtaa niin kiusauksia, vainoa jos kohta ilon hetkiä, ja saa lohdutusta toisilta saman tien kulkijoilta.

Olisiko lopultakin ajatus tiellä kulkemisesta paras tapa ymmärtää, mistä kristityn elämässä on kysymys? Tiellähän ei voi vaeltaa vain ajatuksissa pohtien, miten mihinkin asiaan tulisi suhtautua, vaan tiellä kuljettaessa koko ihminen on koko ajan mukana: psyykkis-fyysisenä, sosiaalisena ja hengellisenä olentona.

Tiellä kulkeminen on siis kokonaisvaltaista toimintaa. Siihen liittyy mielestäni läheisesti ns. coram Deo -ajatus. Se tarkoittaa tietoisuutta siitä, että kaikki, mitä kristitty sanoo, tekee tai ajattelee, tapahtuu Jumalan edessä, hänen läsnäolossaan. Tiedän toisin sanoen olevani vastuussa Jumalalle kaikesta, mitä elämässäni teen. Kaikki valintanikin teen hänen edessään, joka jatkuvasti näkee ja kuulee kaiken. Kristittyhän on oikeastaan orja, joka on siirtynyt synnin orjuudesta Jumalan orjuuteen. Erona on tosin se, että Jumalan orja on myös Jumalan ystävä. Niinpä Jumalan palveluksessa ei voi olla vain ajatuksillaan vaan koko elämällään. Sellaista elämää Jumalan yhteydessä kutsutaan uskomiseksi. Ja sellainen elämä tuo mukanaan myös Jumalan tahdon mukaisia tekoja.

Onkin selvää, että usko ja teot ovat aina yhdessä, ja sitä lopulta Jaakobkin kirjeessään tähdentää.

Eihän niitä mitenkään saa erilleen. Jos ei ole toista, ei ole toistakaan. Ihminen joko on Jumalan ihminen tai sitten ei ole. Ihminen joko tahtoo elää elämänsä Jumalan edessä tai sitten ei tahdo. Hän joko on ”sen tien kulkija” tai sitten ei.

Kun kristityn elämää ajattelee tiellä kulkemisena, on helpompi ymmärtää, että usko ja teot ovat aina yhdessä. Sitähän Jaakobkin kirjeessään itse asiassa tähdentää. Eihän niitä mitenkään saa erilleen. Jos ei ole toista, ei ole toistakaan. Ihminen joko on Jumalan ihminen tai sitten ei ole. Ihminen joko tahtoo elää elämänsä Jumalan edessä tai sitten ei tahdo. Hän joko on ”sen tien kulkija” tai sitten ei. Jeesus sanookin jakeessa Joh. 15:5: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.”