Työ ja tarkoitus

Syksyllä 1975 presidentti Urho Kekkonen pystytti ”kansallisen hätätilan hallituksen”, kun Suomessa oli 63 000 työtöntä ja taloudessa pidempään jatkunut laskusuhdanne. Kansainvälisen talouden ongelmat heijastuivat Suomeen kuten tänään.

Huhtikuussa 2017 Suomen työttömyysprosentti oli 10,2. Työttömiä oli 279 000 henkeä.

Jotain on pielessä, kun normaalitilaksi on vakiintunut useampi satatuhatta työtöntä ja ne, joilla on työtä, tahtovat väsyä sen alle. Yrityskulttuuri, jossa oli aikaa parantaa maailmaa, etsiä yhdessä ratkaisuja ongelmiin ja siirtää hiljaista tietoa nuoremmille työntekijöille, on kuollut.

Miksi me suostumme tähän? Miksi uhraamme työlle terveytemme ja joskus lähimmäisemmekin? Usein siksi, että kiireestä hellittäminen tulkitaan nopeasti laiskuudeksi. Piiskana voi toimia myös tarve lunastaa olemassaolon oikeus uhraamalla lahjaksi saatu aika ja elämä työn hyväksi. Työ on tämän päivän ihmiselle enemmän kuin työ. Jouko Heikkinen kirjoitti kirjassaan Rakas viimeinen päivä: ”Työ siirtää elämän eräpäivää, jolloin meidän tehtävä tili ja maksettava lasku, josta emme kuitenkaan selviydy. Jos meillä ei ole työtä ja siihen liittyviä unelmia, eräpäivä uhkaa.” Työnteon kohtuuttomuus on maallistuneen ihmisen tapa siirtää kuolemaa.

Työ ja kiire antavat tunteen oman elämän hallinnasta. Ja vielä enemmän: tunteen olemassaolosta. Teen työtä, siis elän. Jos löysään tahtia, saavutan vähemmän ja olen vähemmän olemassa. Jos ei ole selkeää identiteettiä, käsitystä itsestä rakentuu ympäristön palautteelle. Oma arvo on yhtä kuin muiden käsitys itsestä työntekijänä ja ihmisenä.

Työn merkittävyydestä kertoo jotakin se, että kun haluamme tutustua toisiin, me emme kysy, mitä he ajattelevat, miten he jaksavat, mitä he arvostavat tai mitä heidän perheelleen kuuluu. Me kysymme sen sijaan, mitä he tekevät eli miten he ovat onnistuneet maineen, kunnian ja aseman saavuttamisessa. Miten he ovat kouluttautuneet, saaneet arvostusta, tehneet itsensä tärkeiksi. Ihminen on työnsä ja saavutustensa mittainen.

Tajuammekohan edes, kuinka syvää maallistumista ihmisarvon ansiokeskeisyys todellisuudessa on?

Entä miten me kristityt arvotamme toisiamme, itseämme ja elämäämme? Poikkeaako se oleellisesti tämän maailman arvoista? Kilpailemmeko me toinen toistemme kunnioittamisessa ja rakastamisessa Herramme käskyn mukaisesti? Saarnaammeko kiireen ja elämän muuttamisen työksi synneiksi, koska ne altistavat synnille?

Kristillinen todistus kulkee tarvittaessa vastavirtaan. On sanouduttava irti ihmisiä rikkovasta tehokkuusajattelusta, joka on mammonan palvelemista. Kristityn sanasta nouseva velvollisuus on ottaa huomioon lähimmäisen tarpeet. Kulkea heikoimpien vierellä. Laupiaan samarialaisen asennetta ei ole kunnallistettu, sillä heikot jäävät edelleen matkalle.

Työ on tarkoitettu elämää varten, ei toisinpäin. Se siis palvelkoon toistenkin hyvää. Kirkkoisä Ambrosius kirjoitti 300 -luvulla: ”Luonto ei tunne rikkaita, se synnyttää vain köyhiä. Se, mitä annat köyhille, ei ole sinun omaisuuttasi, vaan sinä annat heille takaisin osan siitä, mikä heille kuuluu.”