Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaVasta Mongoliassa, Burjatiassa ja Nepalissa minulle on valjennut, miten tiukassa otteessaan henkien pelko pitää ihmisiä vielä tänäkin päivänä. Me länsimaalaiset emme heti tajua kaikkia tämän pelon ulottuvuuksia.
Kävin pari vuotta sitten opettamassa Raamattua eräässä Mongolian maaseutukaupungissa tuhannen kilometrin kuoppaisen tien päässä Ulan Batorista. Kaikilla luennoillani istui muuan kuusikymppinen nainen, joka oli pukeutunut delliin, mongolien traditionaaliseen asuun. Kyselin tältä Chimgeeltä (nimi muutettu), miten hän oli löytänyt tiensä pieneen kristilliseen kirkkoon. (Se oli perustettu vasta kolme vuotta aikaisemmin.)
Tällaisen tarinan Chimgee minulle kertoi: ”Tyttäreni opiskellessa yliopistossa hän läksi kerran isänsä ja minun kanssa käymään buddhalaistemppelissä. Siellä lama ilmoitti meille, että tyttäressämme asuu henki, ja hänet pitää viedä shamaanin luo. Laman käskyä emme tietenkään uskaltaneet vastustaa. Veimme siis tytön shamaanin luo, joka vakuutti, että hänessä todellakin asuu henki. Jollei hän ryhdy shamaaniksi, perhettä kohtaa jokin kauhea onnettomuus.
Shamaanin puvut, rummut ym. rekvisiitta maksoivat seitsemän miljoonaa tugrikia, mikä oli meille hirvittävän suuri rahasumma (yli 2000 euroa). Ei siinä auttanut muu kuin myydä karjaa. Tyttäremme oli jonkin aikaa shamaanin opissa ja alkoi toden totta langeta loveen ja saada hengeltä sanomia. Kohta meillä rupesi käymään ihmisiä neuvoa kysymässä.
Henki saattoi esimerkiksi sanoa, että jonkun isovanhemmat käskevät haudan takaa tätä henkilöä tekemään sitä tai tätä. Joskus henki vaati vodkaa. Tyttäreni saattoi juoda hirveät määrät alkoholia, mutta heti, kun hän otti shamaanin vaatteet pois päältään, humala haihtui kuin leikaten. Se oli todella outoa. Shamaaniksi tultuaan tyttö muuttui häijyksi meille vanhemmilleen ja sai hirveitä raivokohtauksia. Opiskelut eivät sujuneet. Perheemme elämä oli täynnä pelkoa ja ahdistusta.” Näin Chimgee kertoi.
Seurakunnan toimintaa pyöritti evankelista; pastori kävi siellä vain muutaman kerran vuodessa. Chimgee jatkaa: ”Siskonpoikani oli löytänyt kirkon ja kutsui meidätkin sinne, kun pastori tuli vierailulle. En koskaan unohda sitä sunnuntaita. Keskustelimme jumalanpalveluksen jälkeen pitkään pastorin ja evankelistan kanssa. Kyselimme ihan onnettomina, mikä uskonto on oikea: shamanismi, buddhalaisuus vai kristinusko. ’Jeesus’ vastasi pastori painokkaasti. ’Mutta mitä meille tapahtuu, jos uskomme häneen? Eivätkö henget kosta meille?’ tiedustelin peloissani. Johon pastori: ’Eivät ne voi, koska Jeesuksella on sellainen voima, mitä niillä ei ole.’”
Chimgee epäröi yhä, mutta tytär sanoi: ”Me valitsemme Jeesuksen ja teemme sen tänään.” Mentiin porukalla perheen jurtalle ja koottiin kaikki shamaanin rekvisiitta kahteen isoon säkkiin. Jurtan pihalle tehtiin nuotio, ja siihen nuo säkit sitten heitettiin. Perheen isä, joka oli uskonnoltaan buddhalainen, tuli katsomaan, mitä pihalla oikein tapahtui. ”No, jos te kerran poltatte palvontavälineenne, niin silloin teen sen minäkin”, hän sanoi ja heitti buddhalaisalttarinsa samaan nuotioon.
Sen jälkeen perhe meni kastekouluun. Elämän muutos oli valtava. Pelot hävisivät, tyttären raivokohtaukset loppuivat, ja hän sai suoritetuksi opiskelunsa loppuun. Myös poika perheineen kääntyi kristityksi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan tuolla seudulla uskalsi vastustaa henkien valtaa – ja voitti taistelun. Tapaus oli valtava mainos pienen kaupungin kirkolle.
Kristinusko leviää Mongolian maaseudulla kuin alkukirkon aikaan Rooman valtakunnassa. Juopot raitistuvat. Perheiden elämä kohentuu. Henkien pelko häviää. Ei siinä tarvitse paljoa houkutella naapureitaan, kun he jo lähtevät kirkkoon katsomaan: mikä on se uskonto, joka saa tuollaisia ihmeitä aikaan?
