Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Rakastan kotimaatani, siitä ei pääse mihinkään. Olen opiskellut ulkomailla vuoden taukoa lukuun ottamatta jo kahdeksan vuotta. Sinä aikana – kuten ulkosuomalaisille monesti käy – minusta on tullut tavattoman kansallisromanttinen.
Yhä rakkaammiksi ovat käyneet isänmaan silmiinpistävän sininen taivas, kirkasvetiset järvet, tummanvihreän tuuheat metsät, Savon pienet ja kiviset pellot, lunta tuiskuttava talvikaamos ja valoisan tyynet suviyöt (ja kaikki ne Sibeliuksen ynnä muiden laulut, jotka näistä maisemista kertovat – mieluiten Ylioppilaskunnan Laulajien esittäminä), ravitseva ruisleipä, villit marjat ja narskuva leipäjuusto, oma outo kielemme ja ainutlaatuinen ääripäiden kulttuurimme, jossa ollaan yhtäältä jäyhän varautuneita ja vältellään turhia sanoja ja kosketusta, mutta jossa toisaalta on ihan fine istua vieri vieressä alasti saunan lauteilla.
Sitten tietysti ovat kaikki kalliit sukulaiset ja ystävät, joiden luona ehdin käydä vain pikaisesti lainassa. Ja se voimallinen virren veisuu, johon saan lomaillessani yhtyä.
Cambridgessa yöpöytääni koristaa pieni Suomen lippu, vanhempieni talon metsäinen ilmakuva ja koivuntuohesta letitetty risti tavalla, joka saa huoneeni näyttämään suorastaan talvisotamaiselta. Ehkä sekin vain kuuluu taudinkuvaan. Kaverini varmaan toivoisivat, että siihen löytyisi jokin lääke, kun niin usein saavat kuulla minun julistavan maani korruptoitumattomuuden, parhaan koulutusjärjestelmän ja kaikenlaisen muunkin ylemmyyden sanomaa.
Kotiinkin lennän nykyään vain sinivalkoisin siivin, maksoi mitä maksoi. Kun lentoemäntä tuo minulle Fazerin sinisen laskeutumisen lähestyessä, avaan käärinpaperin yhtä antaumuksella kuin kuusivuotias kauan odottamansa joululahjan ja imeskelen suklaata huuli väpättäen. Kuolisin kylmiin väreisiin, jos matkustamossa soisi taustalla Finlandia.
Samalla kaukaa katsottuna jotkin asiat paratiisimaassani näyttävät nykyään outouksilta, joissa ei minusta enää ole järkeä.
En ymmärrä, miksi ruokakauppoja on nykyään lähinnä kahdenlaisia ja miksi lähes joka ravintolassa kysytään S-etukorttia. En tajua, miksi valtion maksamasta opintorahasta pitää maksaa veroa takaisin valtiolle. En ylipäätään ole sisäistänyt, miksi nostaa veroja, kun kauppa käy jo ennestään nihkeästi. En hahmota, mitä oikein kävi Nokian maailmanvalloitukselle ja miksi minullakin on nykyään iPuhelin.
En tajua suomalaisen tasa-arvoajattelun logiikkaa, jonka mukaan naisten pitää ensin pakottautua miesten muottiin ennen kuin voivat saavuttaa tasa-arvon…naisina.
En usko, että Suomen humalahakuista juomakulttuuria pystytään muuttamaan olutta laimentamalla tai muilla kieltolaeilla. Kummeksun sitä, miten paljon ihmisiä Suomessa holhotaan sen sijaan että kasvatettaisiin kohtuullisuuteen ja vastuullisuuteen. En käsitä, miksi Britanniassa pappi voi mennä messun jälkeen seurakuntalaistensa kanssa pubilounaalle ja juoda siellä tuopillisen maltaista muuttumatta yhtään sen syntisemmäksi, kun taas Suomessa pastorin pitää livahtaa naapurikunnan Alkoon ostamaan pääsiäislampaansa kanssa käyvä punaviini, jottei kukaan näkisi.
Hymyilyttää ajatella, kuinka Suomessa Jumala ompi linnamme -virren ”vanha vainooja, kavala, kauhea” kertoo 1500-luvun islamin ja paavin uhan sijaan Venäjästä (mutta silti luotetaan ennemmin sisuun kuin sotilasliittoihin). Harmittaa, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjauudistus madalsi virsien melodiat lähinnä kakkosbassoille soveltuvalle möreydelle ja tasapäisti rytmit kuolemantylsiksi. En voi kuin ihmetellä, mikä saa Suomessa niinkin monen yhä pysymään jäsenenä uskonnollisessa yhteisössä, jonka uskoa ei tunnusta tai jonka järjestystä ei voi noudattaa. En enää tunnista koko kirkkoa samaksi kuin vielä viime vuosikymmenen alkupuoliskolla.
Moni asia on muuttunut Suomessa ja ajatuksissani. Olen rakastunut Suomeen, jota ei ehkä enää ole olemassa. Joskus mietin, onko sitä ollut koskaan; olenko vain yliromantisoinut kaiken. Ajoittain poden kotimaattomuuden tunnetta, sillä täälläkin olen vain vieras. Onneksi tulevan sunnuntain epistolateksti täällä Englannin evankelisluterilaisessa kirkossa muistuttaa rakasta isänmaata vieläkin ihanammasta Isän maasta: ”ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme.” (Hepr. 13:14)
