Näin viime viikolla voimakkaan ja pysäyttävän unen. Sen keskiössä oli suomalainen laulaja, Kaija Koo – hahmo, joka tällä hetkellä edustaa monille tunnetta, tunnettuutta ja esiintyvän elämän kirkkautta. ”Voimaantumista,” kuten trendikkäästi sanotaan. Mutta tässä unessa hän makasi mustassa esiintymisasussaan hengettömänä uima-altaan pohjalla. Hän ei enää liikkunut, ei hengittänyt. Hänessä ei ollut enää elämää – vain raskas hiljaisuus ja pohjalle vajoaminen.
Kukaan ei tullut nostamaan häntä. Kukaan ei puuttunut. Hän jäi sinne, yksin, unohdettuna, aivan kuten monille viihdemaailman tähdille käy siinä vaiheessa, kun heidän uransa on loppunut. Heidät yksinkertaisesti unohdetaan. Uni jatkui vielä siihen asti, että ajan myötä tässä näyssä altaan pohjalla makasi enää pelkkä luuranko – hauras jälki siitä, mikä oli kerran elänyt tuhansien ihmisten palvottavana, parrasvaloissa loistaneena tähtenä.
Katsoin näkyä ja tunsin, kuinka sydämeni ymmärsi tämän olevan selkeää Jumalan puhetta kaiken katoavaisuudesta: kaikki maine, kunnia, fanitus, esillä olo, ylistys ihmisille – se voi näyttää loistokkaalta hetken, mutta päättyy lopulta hiljaisuuteen, pimeyteen ja pölyyn. Tämä elämä on kovin lyhyt ja sen kirkkaus sammuu nopeammin kuin ymmärrämmekään. Ja se, mitä tämä maailma ylistää, myös jää lopulta kylmäksi ja tyhjäksi.
Tunsin, että Herra näytti tässä unessa, kuinka viihdemaailma vääristää ihmisen katseen ja sydämen. Se ei ainoastaan eksytä yleisöä, vaan vielä syvemmin se vääristää itse esiintyjän. Palvottuina kohteina heidän maailmankuvansa hämärtyy; he alkavat uskoa olevansa enemmän kuin ihmisiä – kuin jumalia. He elävät illuusiossa, jossa he uskovat hallitsevansa kaikkea, mutta samalla he menettävät oman sisäisen totuutensa. Ja kun parrasvalot sammuvat, jäljelle jää vain hiljaisuus ja hämmennys, jossa sielu kysyy: kuka minä todella olin?
Vaikka viihdemaailma nostaa ihmisiä joksikin aikaa jalustalle palvottaviksi ja ihailtaviksi, niin todellisuudessa ainoastaan Jumala on palvonnan arvoinen. Ei luotu, vaan Luoja. Ei tähti, vaan Hän, joka asettaa tähdet taivaalle.
”He ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisen ihmisen kuvaan…”
(Room. 1:23)
”Herra yksin on ylistetty sinä päivänä.”
(Jes. 2:11)
Tuo maailma, jota joskus itsekin haikailin, on tänä päivänä minulle kuollut. Kuin tuo hengetön luuranko altaan pohjalla vailla pysyvää arvoa. Ja vaikka se joskus kiilsi silmissäni, nyt tiedän: vain Jumalan kirkkaus kestää. Vain Hänessä on elämä, toivo ja todellinen valo.
”Jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut.”
(2. Kor. 5:17)
Tämä uni oli kuin hengellinen hautajaisnäky: vanha minäni ja entinen maailmani on haudattu. Minä elän nyt Kristukselle, en maailmalle. Ja sydämeni sanoo: ei enää tähtiä – vaan Herra, joka loistaa ikuisesti. Sillä tässä maailmassa ei ole mitään pysyvää. Kaikki rapistuu, kuihtuu ja katoaa – mutta Taivasten valtakunta pysyy. Se ei järky. Se ei sammu eikä katoa.
”Sen valtakunnan, joka ei koskaan järky, saavat perinnökseen hänen pyhänsä.”
(Dan. 7:18)
Olkaa siis tarkkoja vaelluksessanne. Älkää rakastuko tähän katoavaiseen maailmaan, vaan etsikää sitä, mikä on ylhäällä. Pitäkää sydämenne ja silmänne Kristuksessa – että pääsette kotiin. Sinne, missä valo ei koskaan sammu.
