Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Matkailu avartaa. Ehkä klisee, mutta niin totta. Palasin reilu viikko sitten yli kuukauden pituiselta matkalta Puolaan, Tsekkiin ja Slovakiaan, ja tuliaisiksi toin paljon uusia ajatuksia ja mielenkiintoisia projekteja. Kahden viikon päästä jaan ajatuksia kristillisestä turismista, mutta ensin haluan puhua slaavilaisesta kristinuskosta.
Suomessa slaavilainen panos kristinuskoon lienee melko lailla hämärän peitossa: Venäjän ortodoksinesta kirkosta tiedetään jotain, puolalainen paavi Johannes Paavali II ehkä tunnistetaan, mutta entäs muuten?
Historiasta muistamme, että juutalaiskristillinen usko kohtasi ensin kreikkalaisen filosofian ja sitten latinalaisen ajattelun. Usein kuitenkin unohdetaan, että 800-luvulla pyhät Kyrillos ja Metodios toteuttivat eurooppalaisen kristinuskon kolmannen suuren inkulturaation. He käänsivät Raamattua ja liturgiaa slaavien kansankielelle ja ennakoivat täten vuosisadoilla reformaation ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen uudistuksia.
Kyrilloksen ja Metodioksen aikaan kaikki slaavit puhuivat kantaslaavia, jonka kirjoihin pantua versiota kutsutaan nykyään muinaiskirkkoslaaviksi. Kaikki nykyslaavilaiset kielet ovat kehittyneet kantaslaavista, joskin ne ovat loitontuneet toisistaan länsi-, itä- ja eteläslaavilaisiksi kieliksi. Itäslaavilaisia ovat venäjä, ukraina ja valko-venäjä, länsislaavilaisia puola, tsekki ja slovakia, eteläslaavilaisia slovenia, kroatia ja bulgaria. Sekä slovakit että sloveenit kutsuvat kieltään ”slovenskiksi”, joka on alun perin tarkoittanut yksinkertaisesti slaavia.
Erityisen merkittävää on se, että muinaiskirkkoslaavi ehdittiin hyväksyä yhtenäisen kirkon ajalla ennen idän ja lännen kirkon eroa. Kristillisiä slaavilaisia kansoja jäi siis skisman molemmille puolille. Reformaatiosta asti on ollut myös slaavilaisia luterilaisia ja muita protestantteja. Näin ollen 2000-luvun slaaveilla on tarjota meille pitkä, rikas ja moninainen kristillinen perinne, jonka monet aarteet odottavat löytäjiänsä.
Esteenä slaavilaisten rikkauksien sulattamiselle on tietysti kielimuuri. Läntiset teologit opiskelevat hepreaa, kreikkaa ja latinaa, mutta eivät slaavilaisia kieliä. Itäisen teologian opiskelijoilta muinaiskirkkoslaavi sujunee paremmin, usein myös venäjä, mutta länsislaavilainen perintö jää ortodokseilla pitkälti pimentoon.
Oikeastaan vasta tämän länsislaavilaisiin maihin kohdistuneen matkani jälkeen olen tajunnut, kuinka mahtava yhdistelmä Helsingin yliopistossa suorittamistani tutkinnoista tulee: pääaineitani ovat olleet länsi- ja eteläslaavilaiset kielet ja kulttuurit sekä dogmatiikka. Nyt ei sitten muuta kuin slaavilaista kristinuskoa popularisoimaan suomenkin kielelle. Alkajaisiksi ostin Krakovasta 1000-sivuisen puolankielisen katolisen dogmatiikan. Lisäksi sain Bratislavan luterilaisilta teologeilta lahjaksi slovakiankielisen artikkelikokoelman Paavalin teologiasta. Jos Luoja suo ja me elämme, niin perästä kuuluu!
Niin, ja P.S.: Mikset sinäkin alkaisi opetella slaavilaisia kieliä? Voisit aloittaa vaikkapa slovakista, jota kutsutaan slaavilaisten kielten lingua francaksi. Se ei ole kovin vaikea, ja siitä on sitten helppo siirtyä vaikkapa tsekkiin, puolaan tai kroatiaan. Ilmainen verkkokurssikin löytyy Jyväskylän yliopiston sivuilta. Do videnia!
Radio Dein Päivän blogi 5.12.
