Usko hengittää arjessa

Raamatun sanan, kasteen lahjan ja ehtoollisen matkaevään nauttiminen on kristityn sisäänhengitystä. Rukous, evankeliumin viestin eteenpäin vieminen ja palvelu ovat uloshengitystä. Tätä hengitystä voimme oppia hengellisiltä isiltä ja äideiltä. ”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne.” (Hepr. 13:7)

Martti Luther tunnettiin siitä, että hän tunsi Raamattunsa. Osasi kuulemma ison osan siitä ulkoa. Hän hengitti sanaa ja kutsui muutkin harharetkiltä takaisin sen äärelle. Yhden ihmisen hengellisestä taistelusta alkoi Eurooppaa mullistanut liike. Uskon puhdistaminen tarkoitti alkuun palaamista.

Luther oli rukouksen mies. Hänen rukoustensa erityispiirre oli se, että hän käytti niissä paljon Raamatun omia sanoja. Luther tiesi, että Jumala on sitoutunut sanaansa ja siksi siihen oli hyvä vedota. Se on hyvä ohje edelleen.

Opiskeluajaltani muistan, kuinka opettajani kertoi olleensa majoittunut samaan huoneeseen tuoreen Oulun piispan Olavi Rimpiläisen kanssa. Piispa oli kuulemma numeroa tekemätön rukouksen mies. En tuolloin voinut aavistaa, että hän olisi kymmenen vuoden kuluttua oma vihkipiispani. Piispa Olavi oli hengellinen johtaja, paimen, johon saattoi luottaa. Syntyi side, joka kesti loppuun saakka. Hän muisti vihkimiään pappeja ja lehtoreita rukouksissaan säännöllisesti. Hän pyysi myös muistamaan itseään jumalanpalveluksissa. Mielenkiintoinen pyyntö, mutta ymmärsin sen merkityksen. Jumalanpalvelus oli piispalle sisäänhengitystä. Ei muotomenoa, vaan Kristuksen ruumiin elämää.

Kolmas esimerkki on eräs yli 90-vuotias Jumalan valtakunnan työntekijä. Olemme viettäneet ehtoollista hänen luonaan. Hänen pöydällään on kansio, jossa on satoja nimiä. Tämän veljen uloshengitys on näiden ihmisten nimien kantamista Jumalan eteen joka päivä, että Herra muistaisi heitä. Hän viittasi tästä keskusteltaessa 2. Moos 28:12, 29 sanoihin. Kansiossa on lähettejä, ystäviä, esirukouksen pyytäneitä, joskus tavattuja tuttuja. Myös niitä, joiden kanssa hän on uskonasioista vahvasti eri mieltä. Esirukoilijat tasoittavat tietä ja avaavat polkuja.

Yhteistä näille uskonisille on se, että Raamattu on auennut nopeasti ja usein.

Uskonäidit ovat tietysti aivan oma lukunsa. Nuo, jotka rukoilevat taivaaseen lapsensa ja lastenlapset, ystävät ja naapurit, uskosta osattomat ja lannistetut. Lähetyskenttien nöyrät sankarit. Jumalalla näyttää yhä olevan paljon kansaa tässäkin maassa. Heidän rukouksensa kuullaan.

Nyt yhteiskunnan isot pyörät yskähtelevät. Tulevaisuuden pelkoa on ilmassa. Kansamme tarvitsee esirukousta ja pysähtymistä sanan äärelle. Koeteltujen kristittyjen uskosta voi oppia. Mitä, jos rukoilisimme niiden puolesta, joiden keskellä elämme? Ja niiden, jotka Jumala on sydämellemme laskenut. Kotona, työssä, ulkoillessa, ohimennen kohdattaessa, iltarukouksissa. Tekemättä asiasta raskasta pakkotyötä. Kunhan huokailemme Herralle. Ja entä jos lukisimme tämän vuoden aikana vaikka Uuden Testamentin läpi? Antaisimme sanan puhutella, tuoda lohdutusta epätietoisuuteen. Varmuuden, että Jumalalla on kaikki hyvin hallinnassaan kansamme ja meidän yksittäisten ihmisten elämässä.

Voisiko 2022 olla hyvä vuosi sisäisen elämän puolesta, vaikka ulkona myrskyääkin? Saisiko tämä olla Herran vuosi?

Kirjoitus on Elämä-lehden 2/2022 pääkirjoitus