Kirjoittanut
-Äiti, onko Jumalan pää yhtä iso kun meidän talo?
Tähän vastaukseen oli helppo vastata. Sille oli helppo vähän hymyilläkin. Ei kultaseni, ei Jumalalla ole päätä, ja jos sillä olisi, olisi se paljon suurempi kuin meidän talo.
-Ei ole päätä? Eihän sillä ole silloin silmiäkään eikä se sitten voi nähdä meitä!
Lapsen tapa hahmottaa maailmaa on konkreettinen. Ehkä muistona lapsuuden ajattelusta me kaikki tunnistamme kuvan vanhasta valkopartaisesta äijästä Jumalaksi. Pilvien päällä asuva, ukkosen vihastumisellaan aiheuttava ankarakatseinen vanhus on itsestään selvästi Jumala. Hän istuu valtaistuimellaan, jonka ympärillä kultasiipienkelit kirmailevat ihmisten rukouspyyntöjä toimittamassa kuin tomerat tontut. ”Kyllä”, ”ei”, ”ehkä” (useimmiten ”ei”) vastaa Jumala, ja enkeleiden viestijuoksu jatkuu.
Jumala rakastaa jokaista, Hän on kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa, Hän loi maailman seitsemässä päivässä, teki jokaisen eläimen erikseen, (kiinnittäen osan muovaamiseen enemmän huomiota kuin toisten), ei tykkää tuhmista teoista ja viettää kaiket päivät pyjamassa.
Tällaiseen Jumalaan olisi helppo uskoa. Ja mukava. Ei kärsimyskysymystä, ei oppikappaleita, ei pelkoa pelastumatta jäämisestä.
Tällaiseen Jumalaan toivon lapseni mahdollisimman kauan uskovan. Hänen seuraaviin kysymyksiinsä vastaan niin ympäripyöreästi kuin osaan, sillä antaessani lapselleni vapauden ajatella, annan hänelle myös vapauden uskoa.
