Kirjoittanut
Ateistiksi ei synnytä, vaan siihen pitää ihmisiä erityisesti kasvattaa. Helppo kasvatustehtävä se ei ole. Meillä on tarve turvautua johonkin meitä itseämme suurempaan. Kristillisestä näkökulmasta katsoen tämä on osoitus siitä, että Jumala on istuttanut meihin kaipuun yhteyteen Luojamme kanssa.
Harvardin yliopiston psykologian professori Daniel Gilbert on tunnetussa esseessään “How Mental Systems Believe” vuodelta 1991 kehittänyt uskoon ja epäuskoon liittyvää teoriaa, jonka juuret voidaan ulottaa aina 1600-luvun juutalaiseen filosofiin, Baruch Spinozaan. Gilbertin teorian mukaan minkä tahansa väitteen ymmärtämisen tulee alkaa ensin yrityksestä uskoa se. Kuullessamme jonkun uuden väitteen, pohdimme mielessämme automaattisesti, mitä väite tarkoittaisi jos se olisi tosi. Vasta tämän jälkeen voimme päättää, voimmeko olla uskomatta väitteeseen vai emme. Gilbert väittää, että jopa täysin järjettömät lauseet synnyttävät aluksi uskoa niihin. Meihin on rakennettu psykologinen mekanismi, joka mielellään uskoo uusia kuulemiamme väitteitä. Epäusko edellyttää meiltä tietoista ponnistelua eli aktiivista “aivotyötä”. Psykologisten testien mukaan ihmiset ovat väsyneinä ja rasittuneina herkempiä uskomaan epätosia väitteitä. Tästä syystä television mainokset purevat tehokkaammin silloin, kun olemme väsyneitä tai kiireisiä.
Yllättävän harva nykyajan ihminen tunnustautuu silti erityisesti kaipaavansa yhteyttä Kristukseen. Uskomme mukaan tämä yhteys on kuitenkin iankaikkisen kohtalomme kannalta ratkaisevan tärkeä. Materialismi unohtaa hyötylaskelmistaan tämän iankaikkisuuden näköalan. Rajoittunut järkemme ei pysty ymmärtämään ääretöntä ajanjaksoa eli ikuisuutta. Painotamme ajattelussamme enemmän nykyisyyttä kuin tulevaisuutta. Taloustieteen mukaan euro tänään on mielestämme hyödyllisempi kuin euro vuoden kuluttua. Valitsemme mieluummin välittömän nautinnon kuin lykkäämme sitä kauemmaksi tulevaisuuteen. Emme ota tulevaisuutta riittävästi huomioon, vaan painotamme liiaksi nykyistä. Syömme epäterveellisiä välipaloja, vaikka tiedämme niiden aiheuttavan myöhemmin meille hankaluuksia. Vaikka lääketiede on lisännyt huimasti ymmärrystämme, suomalaiset käyttävät edelleen runsaasti alkoholia ja nikotiinia.
1600-luvun kuuluisa ranskalainen tiedemies Blaise Pascal tunnetaan tästä aikahorisonttiamme koskevasta pohdiskelusta. ”Pascalin vaaka” kuvaa tilannetta, jossa vastakkain ovat usko Jumalaan tai ateismi. Jokaisen ihmisen kannattaa rationaalisesti ajatellen valita usko Jumalaan, sillä se mahdollistaa iankaikkisen autuuden, jonka tuottama ilo on äärettömän suurta. Mikäli uskovaisten luottamus osoittautuisi pätemättömäksi, eli Jumalaa ei olisikaan olemassa, palkinto jää saamatta, mutta toisaalta haitatkin jäävät kovin vähäisiksi. Ateisti taas joutuu ottamaan äärettömän suuren riskin kääntäessään selkänsä Jumalalle. Mikäli hän on väärässä, rangaistus on äärettömän suuri. Toisaalta, jos ateisti on oikeassa, jää hänen ilonsa väistämättä kovin väliaikaiseksi. Pascalin mukaan on siis rationaalista ja järkevää valita usko Jumalaan ja pyrkiä läheiseen yhteyteen hänen kanssaan. Varsin harva niin kuitenkaan nykyisin tekee. Toimimmeko sittenkään niin järkevästi kuin itse luulemme?
Vuonna 2002 Nobelin taloustieteen palkinnon saanut Daniel Kahneman on tutkinut ihmisten ajattelun puutteellisuutta ja siinä esiintyviä harhoja. Emme toimi ja ajattele ollenkaan niin järkevästi ja loogisesti kuin luulemme. Emme ole käveleviä tietokoneita, vaan toimintaamme vaikuttavat hyvin paljon tunteet, suoranaiset harhat ja erilaiset ennakkoluulot. Eräs tällainen Kahnemanin tutkima ajattelumme harha on nimeltään ”liioiteltu emotionaalinen johdonmukaisuus”. Jos joku henkilö miellyttää meitä erityisesti, vaikkapa empaattiselta luonteeltaan, olemme taipuvaisia uskomaan hänestä kaikkea muutakin hyvää. Luotamme sulavapuheiseen poliitikkoon ja uskomme hänen olevan myös erityisen älykäs. Ilmiö tunnetaan myös psykologisena ”haloefektinä”. Siististi ja huolitellusti pukeutunut ihminen on varmasti myös yksityiselämässään miellyttävä. Luomme kohtaamistamme ihmisistä nopeasti mielikuvan, jota on hankala muuttaa myöhemmin. Pyrimme vahvistamaan ja löytämään ennakkokäsitystämme tukevia todisteita toisista ihmisistä. Toisaalta vaadimme erittäin vakuuttavia todisteita, ennen kuin olemme valmiit muuttamaan vakiintuneita uskomuksiamme.
Erityisesti nykyajan ihmiset luottavat sulavapuheisiin asiantuntijoihin, ylihintaisiin konsultteihin ja nokkeliin tiedemiehiin. Heiltä odotetaan vastauksia kysymyksiin, jotka usein lipsahtavat heidän ydinosaamisalueidensa ulkopuolelle. Kerrotaan jopa itsensä Charles Darwinin joutuneen vastaamaan moniin tuonpuoleisuutta koskeviin kysymyksiin. Eräskin saksalainen opiskelija, nimeltään Mengden, painosti sitkeästi Darwinia antamaan vastauksia iankaikkista elämää ja Kristusta koskeviin uskonnollisiin kysymyksiin. Mengden eli ahdistuneessa sieluntilassa ja kuvitteli viisaaksi todetun tiedemiehen omaavan ymmärrystä elämästä ja iankaikkisuudesta. Hänen oivaltavat empiiriset havaintonsa Galapagossaarten sirkkojen nokan koon muuntelusta eivät kuitenkaan pätevöittäneet Darwinia mitenkään teologisissa kysymyksissä. Darwinilla ei ollut eväitä antaa niihin päteviä vastauksia, minkä hän itsekin auliisti myönsi. Hän laittoi poikansa vastaamaan kysyjälle lyhyesti.
On erikoista, että luulemme jollakin yksittäisellä alalla menestyneen ihmisen olevan väistämättä nero kaikilla muillakin aloilla. Historia on kuitenkin osoittanut tämän vääräksi. Hyvä jääkiekkoilija ei väistämättä menesty liike-elämässä tai ravintoloitsijana. Pätevältä tähtitieteen professorilta on turhaa kuvitella saavansa älykkäitä vastauksia kaikilta mahdollisilta elämänaloilta. Tuskin kukaan rohkenee itseänsä yleispäteväksi oraakkeliksi väittääkään. Raamattu julistaa kuitenkin rohkeasti olevansa itse totuus (Ps. 119:160). Kristillinen usko tarjoaa meille tukevan pohjan elämää ja iankaikkisuutta ajatellen. Miksi emme siis ottaisi tätä lahjaa vastaan?
