Usko – sydämen vai järjen asia?

Nykyajan kristityillä olisi paljon hyödyllistä opittavaa kirkkohistoriasta. Siksi on harmillista, että sitä tunnetaan niin vähän.

Yksi aikamme hengellisyyden keskeinen kysymys Sanan ja Hengen, järjen ja tunteen, teologian ja kokemuksen, dogmatiikan ja mystiikan välisestä suhteesta saisi paljon valoa kirkkohistoriasta. Esimerkiksi 1100-luvun ranskalaiset kiistakumppanit munkki Bernhard Clairvauxlainen (1090–1153) ja teologi Pierre Abélard (1079–1142) kävivät toistensa kimppuun tavalla, josta meillä olisi opittavaa. Erityisen paljon tuosta keskiajan kuuluisasta debatista voisivat hyötyä kuivat akateemiset teologit ja kokemuksissaan hörhöilevät uuskarismaatikot.

Bernhard Clairvauxlaiselle kristillinen elämä oli enemmän sydämen kuin järjen asia. Hän piti Jumalan rakastamista ja kokemista tärkeämpänä kuin Jumalan selittämistä. Bernhardin mukaan uskon salaisuus ei avautunut akateemiselle erittelylle ja tutkimiselle. Vaikka hän ei asettanut kristillistä elämää ja oppia vastakkain, uskoa oli hänen mukaansa lähestyttävä aina sisältä päin – hengellisen kokemuksen pohjalta.

Syrjäinen Citeaux´n metsäluostari, jossa Bernhard Clairvauxlainen keskittyi elävään Jumalan rakastamiseen ja kohtaamiseen, muodostui 1100-luvulla hengellisen uudistusliikkeen alkupaikaksi. Sen vaikutus levisi pian väkevän virran tavoin koko Eurooppaan ja aina Pohjolaan saakka.

Uudistusliikkeen kärki oli kutsu henkilökohtaiseen opetuslapseuteen. Siinä oli keskeistä kristilliseen elämään kuuluva Jeesuksen seuraaminen, Imitatio Christi -ihanne. Kirjassaan Jumalan rakastamisesta Bernhard kuvaa kristillisyyttä sydämen uskona, jossa palava rakkaus Jeesukseen on ratkaisevin asia. Munkissa itsessään tuo rakkaus roihusi lämpimänä ja toisiin tarttuvana.

Bernhardin johtamaan yhteisöön alkoi virrata nuoria kaikkialta Euroopasta, ja siitä muodostui hengellisen elämän dynaaminen keskus. Bernhardin kuollessa vuonna 1153 ympäri Eurooppaa oli perustettu 68 sistersiläisluostaria, ja sadan vuoden kulutta Clairvaux´sta alkunsa saaneita luostareita oli jo viisisataa. Ne olivat levinneet kaikkialle koko länsimaisen kristikunnan keskuuteen. Kymmenet tuhannet nuoret tempautuivat mukaan hengelliseen uudistusliikkeeseen, jonka Bernhard Clairvauxlaisen Jumalan kokemista painottava opetus ja esimerkki olivat synnyttäneet.

Clairvauxlaisen tunnetuin kriitikko oli teologi ja filosofi Pierre Abélard. Hän oli opiskellut Notre Damessa Pariisissa ja kuului aikansa akateemisiin neroihin. Abélard arvosti loogista ajattelua ja pyrki soveltamaan sitä myös uskon kysymyksiin. Hän edusti 1100-luvulla nousevaa skolastiikkaa, järjen merkityksen korostamista teologiassa.

Abélard ei säästellyt sarkastisia sanojaan arvostellessaan perinteistä ja usein sokeaa keskiajan auktoriteettiuskoa, joka vältti kriittisten kysymysten esittämistä. Hän otti lähtökohdakseen totuuden etsimisessä epäilyn ja haki siihen muiden skolastikkojen tavoin tukea myös Aristoteleen filosofiasta.

Abélard arvosti aidosti Raamattuun perustuvaa kristinuskoa, mutta ajatteli samalla, ettei jatkuva asioiden kyseenalaistaminen ja totuuden etsiminen ollut ristiriidassa Raamattu-uskollisuuden kanssa. Se oli pikemminkin kestävän totuuden löytämisen edellytys. Abélard vei keskiajalla kristillistä teologiaa suuntaan, jossa järjestä tuli uskon tulkki ja selittäjä. Monet nykyajan teologit saattavat tuntea sympatiaa Abélardia ja hänen ajattelutapaansa kohtaan.

Bernhard Clairvauxlainen oli eri mieltä. Hän piti vaarallisena suhtautumistapaa, jossa järjelle annettiin mahdollisuus toimia uskon tulkkina. Samoin hän näki kristinuskon ja rationalismin sekoittamisen uhkaavana vakavalla tavalla hengellistä elämää. Yhteentörmäys näkemysten välillä oli väistämätön.

Jännite herättää kirkkohistoriallisesti ja teologisesti hedelmällisen kysymyksen: entäpä jos molempien miesten ajattelutapa olisi löytänyt sopivan synteesin? Silloin olisi nähty, ettei rakkautta ja totuutta voi asettaa vastakkain. Bernhardille uskon eläminen todeksi oli suuri rakkaus ja kokemuksellinen intohimo. Abélardille oli puolestaan tärkeää ymmärtää uskon totuutta. Käytännössä tasapainoiseen uskoon tarvitaan kuitenkin molempia. Järjen rajat ylittävä kokemuksellisuus ja ymmärrettävä Raamatun oppi kuuluvat molemmat erottamattomasti kristinuskoon. Mystiikka ja dogma ovat saman uskon eri puolia.

Bernhard Clairvauxlainen on oikeassa siinä, että uskon teologinen selittäminen menettää arvonsa, ellei siihen liity hengellinen kokemus. Opilliset dogmit ovat mielekkäitä silloin, kun ne johtavat Jumalan todellisuuden kohtaamiseen ja varjelevat ihmisen terveessä uskossa. Pierre Abélard on puolestaan oikeassa siinä, että hengellisiä ilmiöitä ja kokemuksia tulee arvioida kriittisesti Raamatun valaiseman ymmärryksen ja totuuden valossa.

Ilman kokemusta teologia on tyhjä, ja ilman teologiaa kokemus on sokea. Siksi ne tarvitsevat toisiaan. Ja siksi usko on sekä sydämen että järjen asia.