Kirjoittanut
Kirjoittaja on Sleyn lähetysjohtaja ja Sanansaattaja-lehden päätoimittaja.Helsingin Tuomasmessussa muutama viikko sitten uudelleen muotoiltu ja yhteen ääneen lausuttu uskontunnustus – tai tarkkaan ottaen ”yhteisen toivon ja aran luottamuksen” tunnustaminen – on herättänyt keskustelua. Voiko ja saako vanhoja uskontunnustuksia muunnella? Tai olisiko jopa aiheellista päivittää niitä vastamaan papiston ja seurakuntalaisten enemmistön uskonnäkemyksiä? Esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymiseen uskoo enää aika harva. Onko ylipäätään rehellistä tunnustaa ja edellyttää toistenkin tunnustavan sellaista, mitä ei ymmärrä?
Mitä vanhat niin sanotut ekumeeniset uskontunnustukset (Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen) oikeastaan ovat? Ne ovat kirkon yhteisen uskon sisällön kiteytyksiä. Tästä kirkon yhteisestä uskosta Jeesuksen veli Juudas kirjoittaa: ”Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud. 1: 3). Kirkon yhteinen usko ei siis ole yhteisestä kokemuksesta nousevaa, tai yhteisesti sovittua, tai demokraattisesti äänestettyä, vaan se on ihmisten ulkopuolelta annettua. Jumala on antanut seurakunnalleen sen uskon, jota se tunnustaa, josta se pitää kiinni ja jonka puolesta se myös taistelee vääriä opetuksia vastaan. Uskontunnustukset kiteyttävät sen kolmiyhteistä Jumalaa koskevan totuuden, jota Raamattu, Jumalan ilmoitus, opettaa.
Jumalan olemusta ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Lukion uskonnonopettajani sanoi kerran, että jos Jumala olisi niin pieni, että voisin hänet ymmärtää, en enää tarvitsisi häntä. Hyvin sanottu. Jumala on suurempi kuin minun käsityskykyni, ja siksi kumarran hänen edessään pääni ja uskon siihen, mitä hän itsestään opettaa. Siksi myös ilolla liityn Kristuksen kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin. Näin minä uskon, näin minä haluan uskoa, vaikken kaikkea ymmärrä.
