Kirjoittanut
Danielin kirjassa kerrotaan tilanne, jossa Persian valtakunnan satraapit ja valvojat saivat aikaan määräyksen, että jos joku rukoilee muuta kuin kuningasta, hänet on heitettävä leijonien luolaan.
Uskonnonvapaus näyttää maassamme kehittyvän erikoiseen suuntaan. Muiden vapauksien lisääntyessä se näyttää koko ajan supistuvan. Kasvavat ihmisoikeudet pyrkivät rajoittamaan uskonnon julkista harjoittamista, tunnustamista ja opettamista. Hotellihuoneen laatikossa näkymättömissä oleva raamattu loukkaa nykyihmisen omantunnonvapautta.
Uskonnonvapaus ei todellisuudessa tarkoita, että sallittua on vain muotifilosofian mukainen siviiliuskonto, jonka sisällön ja muodot jokin korkeampi maallinen instanssi ratkaisee. Jos uskonnonvapautta rajoitetaan nykykulttuurin kuvitellun korkeamman eettisyyden nojalla, voi epäillä, että saavutetaan vain uskonnonvapauden ”yläkuolokohta”. Uskonnonvapauden toteutuminen tarkoittaa, että sallitaan myös sellaiset hyvän tavan mukaiset uskonnon muodot, joita emme itse ymmärrä. Muutoin ainoaksi luvalliseksi lajiksi voi nousta negatiivinen uskonnonvapaus.
Helsingin Sanomat kertoi pääsiäisen alla ortodoksisen kirkon papista, joka oli joutunut toimituskieltoon, kun hän leskeksi jäätyään oli solminut uuden suhteen. Kirkon opetuksen mukaan papiksi vihitty ei voi mennä uudelleen naimisiin. Kyseisessä jutussa asetettiin ortodoksisen kirkon 300-700 -luvulta peräisin olevat kanonit ja niihin nojaava päätösvalta kyseenalaiseksi.
Kyseisen käytännön kieltäminen tarkoittaisi sitä, että uskonyhteisöllä ei olisi oikeutta vaatia papeiltaan elämäntapoja, jotka kuuluvat toista tuhatta vuotta vanhaan perinteeseen. Mitä olisi samoin perustein ajateltava Rooman kirkon selibaatista tai juutalaislasten ympärileikkauksesta, josta äskettäin on annettu tuomio maassamme. Nämä käytännöt eivät kuulu luterilaiseen uskonkäsitykseen, mutta uskonnonvapauden nimessä niitä olisi syytä puolustaa, jos lehdistö ja maalliset lainsäätäjät yrittävät kumota ne.
Entinen vapaa-ajattelijain Liiton puheenjohtaja ja ”ihmisoikeusaktivisti” käy taistelua juutalaisten ympärileikkauksia vastaan nimittäen niitä poikalasten pahoinpitelyksi. Tuo tuhansien vuosien traditio pitäisi hylätä, kun sillä voi olla vaikutuksia ihmisen seksuaaliterveyteen. Seksuaalisen nautinnon vuoksi tehdään paljon muutakin. Kukahan ryhtyisi ajamaan niiden arviolta puolen miljoonan lapsen ihmisoikeuksia, jotka eivät ole saaneet syntyäkään maailmaan? Näissä tapauksissa puheet erilaisuudesta, toiseudesta ja vähemmistöistä eivät merkitse mitään eettisiä ratkaisuja tehtäessä.
Uskonnollisissa kysymyksissä yhtenäinen, hyvän ja pahan tiedon puusta ammentava media on noin vuoden ajan pyrkinyt näkyvästi hajottamaan maan suurinta herätysliikettä. Lähtökohtana on ollut todellinen ja vaikea epäkohta, josta liike itsekin on pyrkinyt eroon. Mutta pääsy eroon insestirikkomuksista ei riitä, saman tien pitäisi tämä perinteisen kristinuskon hallitsema liike kääntää kokonaan päälaelleen, naispappeuden, homouden ja kulttuuriliberalismin puolelle. Lestadiolaisliikkeen pitäytyminen kirkon kaksituhatvuotiseen virkakäsitykseen näyttää kuohuttavan myös sellaisia, joilla ei välttämättä ole mitään kosketusta lestadiolaisuuteen tai kristillisyyteen.
Pari vuotta sitten ministerit ryhtyivät yritykseen poistaa rippisalaisuuden lain suoja näiden väärinkäytösten vuoksi. Rippisalaisuus on säädetty siitä syystä, että syntien painaman ihmisen suhde Jumalaan on katsottu ensisijaiseksi. Todellinen rippi, jossa synnit tunnustetaan Jumalan kasvojen edessä ja ne julistetaan anteeksiannetuiksi Kristuksen tähden, on sisältänyt aina kehotuksen hylätä synti ja sopia niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. Jumalan armon vastaanottaminen antaa voiman elämän uudistumiseen ja madaltaa kynnyksen selvitellä asiat myös lähimmäisten ja yhteiskunnan kanssa.
Rippisalaisuuden poistaminen yhteiskunnan säännöksillä johtaisi todennäköisesti vain käytännön loppumiseen kirkon elämästä. Tulee kysyneeksi, ajavatko rippisalaisuuden poistamista sellaiset henkilöt, joilla ei ole mitään kokemusta ripittäytymisestä tai ripin vastaan ottamisesta.
Ehtoollisenviettoonkin on yritetty puuttua vaatien ehtoollisviinin käytöstä luopumista. Kun ehtoollisviinin määrä on helposti annosteltavissa vastaanottajan mukaan eikä lasten tarvitse välttämättä nauttia ehtoollista, kysymyksen nostaminen ministeritasolle tuntuu yliammutulta.
Myös viimekeväisen Anni -videon julkinen tuomitseminen ja sitä seuranneet määrärahakiellot ovat häpeällinen luku maamme uskonnonvapauden historiassa. Kansankirkon huomiotalous jätti päätökset voimaan huolimatta siitä, että julkisen sanan neuvosto totesi videon hyvän tavan mukaiseksi ja moitteettomaksi.
Pääsiäisen seuduilla Helsingissä toteutetun katugallupin mukaan suomalaiset ovat tietämättömiä kristinuskon keskeisten juhlapyhien sisällöstä. ”Keräilyasteella” oleva kristillinen tieto on heikko lähtökohta kohdata maahan tulevia muita uskontoja ja kulttuureja.
Kristinuskon pysyvyyttä maassamme uhkaa kristinuskon opetuksen määrällinen ja laadullinen häviäminen. Sitä uhkaa myös uskonnonvapauden määrittäminen niin, että samalla uskonnon sisältökin tulee muokatuksi. Lisäksi myös kirkkoon tunkee hyväntekeväisyysuskonto, jossa sisällön teologisen ja opillisen olemattomuuden vuoksi opetetaan ja tehdään vain sitä, minkä ihmiset muutenkin ymmärtävät.
Rudolf Otton kuuluisan teoksen mukaan uskonto on mysterium tremendum et fascinosum, siis kauhistava ja ihastuttava salaisuus. Jos mysteeri poistetaan, uskonnosta katoaa kaikki totuus, aitous ja viehätys.
Suurenmoisin esimerkki tästä on pääsiäisen tapahtuma. Kristuksen julma ja väkivaltainen kuolema ristillä ja hänen ylösnousemuksensa on ollut lukemattomille ihmisille joko loukkaava pahennuksen aihe tai suurenmoinen ja ihastuttava salaisuus. Siinä synti sovitettiin, kuolema voitettiin ja pääsy iankaikkiseen elämään avattiin. Siitä koko elämämme saa voimansa ja merkityksensä.
