Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.
Myrskyluodon Maija on tyypillinen suomalainen historiallinen elokuva: juoni on levällään kuin Itämeren aava. Elokuvan sinnikkyysteema on puhutteleva, mutta sen käsittelystä puuttuu intensiteetti. Häätalossa jännitämme hetken teinisankarimme askelia kohti avioliittoa. Tämän jälkeen tarina muistuttaa Vesivek-katon mainosta: Myrskyluodon Maija – kaiken se kestää. Elokuva olisi toiminut paremmin, jos viisikymmenvuotinen aikajänne olisi lyhennetty yhteen tai aloitettu tarina puoli tuntia myöhemmin, saapumisella Myrskyluodolle.
Aiheensa ja kuvauksensa puolesta elokuva on kotimainen hitti. Myrskyluodon Maijan vahvuus muistuttaa Eckerö Linen mainosta, mutta se on totta: 1800-luvun Ahvenanmaa on nykysuomalaisille samanaikaisesti sopivan eksoottinen ja kotoinen. Ihmisen ja luonnon tasapaino löytyy kuten Seitsemästä veljeksestä tai Raamatun kuvauksesta paratiisista ja lankeemuksen ohdakkeista. Karu saaristomiljöö toimii kontrastina nykyajan digimainoksille ja pursuileville marketeille. Suomalainen kaipaa takaisin luontoon. Vapaa-ajoillamme tuijottelemme museoissa maitotonkkia ja haikailemassa menneisyyden yksinkertaisuutta.
Elokuvan vahvuus ja menestys perustuu upeaan nimikkosankariinsa. Maija on vahva, sisukas ja sopeutuvainen. Hän on vastuullinen aikuinen ja höpsö lapsi. Hän on nuori ja kaunis, vaatimaton ja arka, mutta jääräpäinen tilanteen sitä vaatiessa. Sankarittarestamme hehkuu sisäinen myönteisyys, ilo elämästä ja luomakunnan antimista. Maija on aikamme pyhimys. Häneen on projisoitu kaikki se, mitä pidämme parhaana suomalaissa naisessa. Maija on esifeministi, jonka konservatiivikin hyväksyy naisen hyveiden takia.
Seksuaalimoraaliltaan Myrskyluodon Maija on kristillinen, jopa laestadiolainen. Ajankuvamme on nyt rakastava ja sitoutuva puoliso sekä suurperheen kotiäiti. Esikuvallisuus toimii, sillä elämme maailmassa, missä seksi ulkoistetaan pornopätkiin, kumppaniehdokkaita tinderöidään sekunttivauhdilla ja lapset jäävät syntymättä sitoutumattomuuskammomme takia.
Hengellisyyden edessä nykysuomalainen muuttuu suolapatsaaksi. Aikaetäisyyden turvin ikonimme on kuitenkin hengellinen ja kristillinen. Maija siunaa miehensä kalaretket Herran siunauksella ja opettaa lapsille Lutherin iltarukouksen. Kristillisyyden vastapainoksi Maija on vanhasuomalainen pakana. Dogmaatikkona facepalmaan: Taikausko ja animismi ei sovi yhteen kristinuskon kanssa. Hengellisyyden hukanneelle kansalle elokuva tarjoaa joka tapauksessa esikuvan luonnollisesta uskosta, joka kiittää Jumalan hyvistä antimista ja pyytää nöyrästi varjelusta itseään vahvempia voimia vastaan.
Elokuvassa Maija tahtoisi katsoa itseään peilistä. Äiti kieltää – peilaaminen on syntiä. Meille outo puritaanisuus tarkoittanee narsismin ja turhamaisuuden torjumista. Myöhemmin Eevamme kuitenkin hankkii käsipeilin torilta. Taide – kuten elokuvat – ovat peilejä sisimpäämme. Ihminen rakastaa sitä, mitä hän katsoo, muuttuu kohteen kaltaiseksi. Apostoli kirjoittaa: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.”
Kuinka karu luoto voisi olla paratiisi? Koska ikuisuuden kirkkaus on orjantappuraa kasvavan maan alle kätketty, aarre saviastioissa.
