Kirjoittanut
Juha Vähäsarja on Elämä -lehden päätoimittajaEnnen saarnattiin enemmän väärästä rauhasta. Sillä tarkoitettiin uskosta osattomuutta tai uskoa, jolle riitti kirkkoon kuuluminen ja hyvä elämä. Kun ei ole sen pahempi kuin naapurin Virtanenkaan, niin kaikki hyvin.
Bo Giertz kirjoittaa kirjassaan Elävä kirkko hengellisesti pinnallisista ihmisistä, jotka uskovat mielellään ja muitta mutkitta, että Jumala on rakkaus ja että hän tietenkin antaa synnit anteeksi. Vanhoilla on tapana puhua näistä ihmisistä armon varkaina, joiden usko osoittautuu kuolleeksi. Aidon katumuksen kokemus on se, että maailmassa ei ole mitään niin vaikeaa, kuin uskoa, että Jumala todella antaa juuri hänen syntinsä anteeksi. Tämä on Pyhän Hengen työtä ja oikeaa rauhattomuutta.
Kaikki, mikä rakentaa muun kuin Kristuksen varaan, on väärää rauhaa. Se voi olla uskoa, joka ei ole koskaan kohdannut omaa syntisyyttään. Jos sydän ei ole särkynyt, usko kokenut oman voiman haaksirikkoa ja usko joutunut koetteelle, eletään väärässä rauhassa. Ihmisen varaan rakentuvassa uskonnollisuudessa. On hyvä kysyä itseltään, rakentuuko uskoni siitä, mitä minä teen Jumalalle, vai siitä, mitä Jumala on Jeesuksessa tehnyt puolestani. Oikean sielun heräämisen syvin merkki ei ole synninsuru ja yritys, vaan kaipaus päästä synnistä vapaaksi. (Room. 3:21-28; Gal. 2:16)
Väärään rauhaan johtaa yhtä hyvin lakihenkisyys. Kun ihminen uskoo pelastuvansa parannuksensa ansiosta, lain täyttämisen moitteettomuuden tähden tai millä tahansa oman uskon saavutuksella, ei silloinkaan ole kohdattu sydämen murtumatonta syntisyyttä eikä tunneta Jeesuksen veren anteeksiantavaa voimaa.
Paikallinen kirkkokin voi valvomattomuuttaan vajota väärään rauhaan. Tätä kirjoittaessa kirkkomme piispakunta yrittää etsiä keskitietä asiassa, jossa sokea Reetakin näkee, ettei sellaista ole. Miten kristillinen kirkko voi hyväksyä antikristillisen ihmiskäsityksen ja murtaa Jumalan asettaman avioliiton rakkauden nimissä? Ymmärtävätkö tätä ajavat piispat, mitä he ovat tekemässä? ”Te ette ole hoivanneet uupuneita, ette ole lääkinneet sairastuneita ettekä sitoneet murtunutta jalkaa, te ette ole etsineet kadonneita ettekä lähteneet eksyneiden perään… Minun laumani on hajonnut, kun se on jäänyt paimenetta, ja minun lampaani ovat joutuneet petojen suihin, kun ne ovat joutuneet erilleen laumastaan.” (Hes. 34:4-5) Tätä on vastuuttoman vapauden hedelmä. Sitäkö tahdomme nyt päästä maistamaan?
Kirkon ja kristittyjen ainoa rauha on Jumalan sanan rauha. Erityisesti paimenten tehtävä on vapauttaa Jumalan lapset omantunnon rauhaan, ei ohjata sananvastaiseen vapauden illuusioon. Se vain johtaa Juudaksen kirjeen kuvaukseen: ”He ovat paimenia, jotka huolehtivat vain itsestään. He ovat pilviä, jotka tuuli vie ja jotka eivät vettä anna, puita, jotka syksyllä eivät kanna hedelmää.” (Juud. 1:12)
Teksti on Elämä-lehden 9/2020 pääkirjoitus
