Kirjoittanut
Olin sunnuntaina Lahden Kohtaamispaikassa. Ennen seurakunnan yhteistä juhlaa juttelin illan juontajan kanssa, hänen samalla riisuessaan vauvansa ulkohaalaria. Ystäväni huomasi vauvansa aristavan oikeaa kättään. Käsi oli vahingossa vääntynyt vanhemman sisaruksen kääntäessä pikkusiskoaan kotona ennen kirkkoon lähtöä.
Tuttavani oli huolissaan, sillä aina kun hän koetti nostaa tytön kättä, tämä parahti itkuun. Näin ristiriitaisten ajatusten kamppailevan ystäväni kasvoilla, hänen pohtiessaan mitä nyt pitäisi tehdä. Lopulta hän totesi, että hänen on lähdettävä päivystykseen vauvan kanssa ja loi minuun merkitsevän katseen. Illan juontaja vaihtui juuri!
Aloimme käydä läpi ohjelmaa ja tein muistiinpanoja. Lopulta huokasin, että tarvitsen kyllä kahvia ennen illan vetämistä! Sitten ehdotin, että rukoiltaisiinko nyt kuitenkin ennen kuin säntäämme omille tahoillemme: hän sairaalaan ja minä juontajan puikkoihin. Ja niin rukoilimme lyhyesti ja yksinkertaisesti. Aamenen jälkeen mietin, että eihän Jumala nyt näin väärällä motiivilla varustettuun rukoukseen voi vastata.
Mutta kun äiti nosti varovaisesti vauvansa kättä, tämä oli hiljaa. Tuijotimme toisiamme. Äiti koetti uudelleen ja nosti kättä korkeammalle, kääntäen sitä myös sivuun, vauvan seuraten touhua tyynenä. Meillä alkoi kiertää vesi silmissä. Voiko tämä olla totta!?
Niinpä ystäväni juonsi illan suunnitellusti, vauva touhusi mummon kanssa leikkipaikalla, enkä minä tarvinnut kahvia, vaan nautin illan annista penkissä istuen. Maanantaina tyttö ei kipeytyneellä kädellään vielä tarttunut leluihin, mutta käsi ei aiheuttanut tytölle kipua, kuten ennen rukousta.
Tällainen pieni ihme muistutti minua siitä, että aika usein meidän rukouksemme taitavat olla väärällä motiivilla varustettuja, mutta Jumalaapa motivoikin vastaamaan hänen rakkautensa ja hyvyytensä. Se on aina paljon ihmeellisempää kuin meidän kovin rajoittunut vastaanottokykymme!
Usein Jumala antaa hyvyytensä ilmestyä kun tulemme yhteen.
C.S. Lewis kirjoitti ystävistään ja siitä, kuinka heidän yhdessä viettämänsä aika toi esiin kustakin joitain ominaisuuksia, jotka eivät tulleet esiin ystäväjoukon ollessa vajaa.
”Sillä jokainen sielu näkee Jumalan omalla tavallaan ja epäilemättä välittää tuon ainutlaatuisen näkemistavan kaikille toisille. Eräs vanha kirjoittaja sanoo, että ehkä juuri tästä syystä serafit huutavat Jesajan näyssä `Pyhä, pyhä, pyhä` toinen toisellensa. Mitä enemmän me tällä tavoin jaamme taivaallista leipää keskenämme, sitä enemmän meillä kaikilla sitä on”, Lewis pohtii.
Opimme tuntemaan Jumalaa yhdessä.
Innoittavia löydön hetkiä seurakunnassa, pienryhmässä tai raamattutunnilla!
