Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Kello oli yöllä puoli kaksi kun puhelin soi. Soittaja oli itkevä äiti. Taas kerran hän murehti aikuisia lapsiaan. Tällä kertaa murheen aiheena oli toiseksi vanhin, mutta kukaan muukaan neljästä lapsesta ei ollut koskaan päästänyt häntä helpolla. Äiti itse asui toisella paikkakunnalla, joten hän kyseli, oliko hänen pojastaan kuulunut mitään tai voisiko joku hakea hänet keskeltä yösydäntä kaupungin sykkeestä. Olisiko mahdollista löytää pojalle yösija, koska hänet oli ryöstetty, poika oli umpikännissä ja hän oli rähissyt ystävänsä pois ympäriltään. Pakkasta oli lähemmäs toistakymmentä astetta.
Kerta ei ollut ensimmäinen. Vastaavia hälytyksiä äidille oli tullut vuosien aikana satoja. Hän oli joutunut hakemaan yhtä jos toistakin lapsistaan putkasta, oikeudenkäynneistä, rahoittamaan taloudellisesti, kuuntelemaan haukut ja arvostelut. Nöyrtymään ja neuvottelemaan sellaisten asianomaisten kanssa, jotka arvioivat hänet vastuuntunnottomaksi kasvattajaksi. Joten äidin ulkopuolinen ja sisäinen paine oli kova. Usein näytti siltä, että elämä, jonka tuo äiti oli itselleen syntymässään saanut, jäi tyystin elämättä. Hänellä alkoi kuitenkin olla jo ikää yli kuusikymmentä vuotta, mutta toisinaan tuntui, että hänen sisäinen ikä oli lähes sata -vuotta. Niin olivat kovasti vuodet syöneet ja kuluttaneet. Monia itkuja itketty, pelkoja pelätty, murheita murehdittu, rukouksia ja huokauksia huokailtu ja taloudellista ahdinkoa nähty.
Koitti kuitenkin päivä, jolloin lapset heräsivät aikuisen vastuuseen. Enää ei keskellä yötä voinut herättää äitiä tai vaatia häntä antamaan vähästään. Ei pyytää takaajaksi tai kiukutella vastaamattomiin puheluihin. Äiti oli vihdoin päättänyt tehdä kynnysmattona olostaan lopun. Ensin hän hakeutui ammatti-ihmisen tuen piiriin, jonka jälkeen hän asetti rajoja itselleen ja häntä huonosti kohteleville ihmisille. Ennen kaikkea siihen kuuluivat hänen lapsensa.
Jälkikäteen tuo äiti ihmetteli, kuinka hän oli aina selittänyt, että oli tehnyt kaiken lastensa parhaaksi ja hyväksi. Nöyrtynyt kaikkeen omien lastensa vuoksi. Eikä kukaan sitä varmasti epäillytkään, mutta niin kuin hän oli lopulta itse oivaltanut, hän olikin tehnyt monet asiat itsensä takia. Että hän olisi tuntenut olevansa tärkeä, ettei kukaan olisi voinut kritisoida häntä huonosta vanhemmuudesta tai että hän olisi laiminlyönyt vastuunsa. Tässäkin kohtaa hedelmistään puu tunnetaan.
Kuinka paljon huomaamattani pidänkään elämässäni olevista asioista kiinni vain oman itseni takia, tai en uskalla ottaa vastuuta niistä asioista, jotka minulle oikeasti kuuluisivat?
Anu Rohima Mylläri
