Kirjoittanut
Kirjoittaja on Patmos Lähetyssäätiön kehityspäällikkö, raamattukouluttaja ja kirjailija. Apologetiikasta kiinnostunut Jumalan Sanan totuuksien puolustaja ja viisauden ystävä, joka haluaa rohkaista muita elämän matkalla kulkevia kanssamatkaajiaan.Muutama vuosi sitten olin palaamassa kaksi päivää kestäneestä tiimipalaverista. Istuin taksissa matkalla kohti Tukholman keskustaa. Ikkunasta ulos katsellessani huomasin korkean ja kauniin kivimuurin. Vähän ajan kuluttua ymmärsin, että siinä oikealla puolellani oli suuri hautausmaa. Hautausmaa on varsinkin näin pääsiäisen aikaan ajankohtainen, joskin samalla hyvin surullinen ja kurjalta tuntuva aihe. Siitä huolimatta se toi mieleeni kolme positiivista ajatusta.
Ensimmäinen ajatus: Kyyneleet eivät ole merkki hylätyksi tulemisesta.
Suru ja huoli ovat monen ihmisen elämässä voimakkaasti nyt läsnä. Suru on vaikea tunne eikä kukaan nauti sen kanssa elämisestä. Se ikään kuin muodostaa ihmisen ympärille eristävän harson, josta ei millään tunnu pystyvän murtautumaan läpi. Surun ja oman elämämme vaikeuksien keskellä saatamme kokea helposti Jumalankin hylänneen meidät. Liian moni kääntää ongelmiensa keskellä selän Jumalalle luullen poistavansa ongelman elämästään, kuitenkin ymmärtämättään poistaen ongelmiensa ratkaisun.
Paradoksaalisen ristiriitainen asia on myös se, että usein Jumalan rakkaus tuntuu kuitenkin kaikkein aidoimmalta juuri silloin, kun meillä ei ole mitään millä ansaita sitä. Silloin koko rakkauden ydin on yksin Jumala ja Jumalan armollinen läsnäolo. Paavali muistuttaa meitä tästä toisessa Korinttilaiskirjeessä:
”…murheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken.” (2.Kor.6:10)
Hylätyksi tulemisen tunteista huolimatta, kyyneleet eivät kuitenkaan ole merkki siitä, että olisimme oikeasti tulleet hylätyiksi!
Toinen ajatus tuli mieleeni kysymyksen muodossa: ”Elämmekö liian usein vain tätä elämää varten, jolloin menetämme lopulta sekä tämän elämän, että ikuisuuden?”
1800-luvulla elänyt maailmankuulu baptistisaarnaaja Charles Spurgeon totesi aikanaan seuraavasti:
”Elää tullakseen rikkaaksi, on elämän kullattu kuolema.”
Mielestäni tuossa ajatuksessa on todella paljon syvällistä viisautta. Jos keskityn vain itsekkäästi elämän aineellisiin mittareihin, niin fokukseen nousevat helposti liiallisessa mittakaavassa ulkonäkö, koulutus, pukeutuminen, olosuhteet ja menestys. Tuo kaikki kuitenkin riisutaan meiltä jokaiselta pois ikuisuuden esiripun edessä. Ongelma itsekeskeisessä ajattelussa on myös se, että ”kullattu kuolema” ei takaa ihmiselle myöskään ”kullattua elämää”. Sen sijaan Kristukseen keskittyminen avaa ovet tälle ja tulevalle elämälle. Voisiko itseasiassa Kristukseen keskittyvän ihmisen motto kuuluakin seuraavasti: ”Elää kootakseen aarteita taivaaseen, kultaa elämäsi ja ikuisuutesi.”
Kolmas ja viimeinen ajatus vie meidät takaisin siihen taksiin, joka oli matkalla kohti Tukholman keskustaa ja Arlanda Expressenin junaterminaalia. Tuon loppumattomalta tuntuneen hautausmaan kohdalla aloin miettimään sitä, kuinka paljon hautoja mahtaakaan olla kaikkialla maailmassa? Metsissä, saarilla, merissä ja tietenkin hautausmailla. Entäpä jos olisikin vain yksi hauta? Yksi ainoa hauta – koko maailmassa. Aluksi tuo ajatus tuntui täysin hullulta. Hautahan on muistomerkki rakkaalle ihmiselle ja tuntuisi piittaamattomalta ja rakkaudettomalta jättää ihminen huomiotta. Vai tuntuisiko? Entä jos se yksi hauta olisikin muistutus jokaiselle parantumattomasti sairaalle siitä, että terveys on olemassa? Entä jos se olisi muistutus jokaiselle toivottomuuden vallassa vaeltavalle masentuneelle, että täydellinen ilo on mahdollinen? Entä jos yksi ainoa hauta olisi muistutus siitä, että kaiken ei tarvitsekaan päättyä maallisen vaelluksen päättyessä? Tuo kolmas ajatus, johon kirjoitukseni päätän, kuuluu seuraavasti: Vain yksi hauta on tarpeen ja se on ylösnousseen Kristuksen TYHJÄ HAUTA! Kristus meni ristille rakkaudesta sinuun. Ota hänen rakkautensa vastaan, se kestää kaikki elämän myrskyt ja kantaa ikuisuuteen.
”Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)
