Kirjoittanut
Arvatkaa mitä, tää on Benalmadenan pappila, sanon tyttärilleni. Istuimme iltapalalla Espanjan kodin terassilla. Kynttilät palavat ja me katselemme samalla vuortenrinteiden maalausta. Iltapimeällä rinteillä vilkkuvat satojen kotien oranssit valot ja vuoren huipulla on antennien punaiset valot.
Tämä on Benalmadenan pappila, vaikka en vielä ole aloittanut työssäni turistipappina Aurinkorannikon suomalaisessa seurakunnassa. Perheen kanssa muuttaminen tuntuu vaativan satoja päätöksiä ja loputtomasti tutkimustyötä vieraalla kielellä, mutta asuntoasia järjestyi helposti. Saimme edellisiltä turistipapeilta, jotka viime talven pitivät majaa täällä. Asuntoa vuokraa tanskalaismies, jonka sukunimi on suomeksi pappila. Ilmiselvä Benalmadenan pappila.
Uuden kodin terassista on tullut meille paikka huokailla kauneuden edessä. Kahden viikon ajan aamuisin ja iltaisin istumme yhdessä syömässä. Ehkä se on uutuudenviehätystä, mutta nyt ainakin tuntuu, ettei meren ja vuorten katselemiseen voi kyllästyä, jopa teini-ikäiset tyttäreni ainakin välillä nostavat katseensa kännyköistään.
Mutta miten me olemme tänne päätyneet? Siitä on jo kauan aikaa, kun mietin itsekseni, että haluaisin joskus tehdä töitä ulkomailla. Kielitaidon kehittäminen ja Suomen kirkon elämän katsominen vähän etäämmältä olivat motivaationi syy. Lapset lämpenivät muuttoajatukselle hitaasti, mutta lämpenivät kuitenkin. Viime keväänä hain ja sain turistipapin paikan Espanjasta.
Lokakuun loppupuolesta palvelen suomalaisyhteisöä Aurinkorannikolla. Heitä täällä riittää, toistakymmentä tuhatta ihmistä asuu vakituisesti tai tulee talveksi näihin upeisiin maisemiin. Siitä ihan varmasti lisää näissä blogeissa.
Lokakuun loppuun on kuitenkin aikaa. Meidän muuttopäivämme määritti tyttärien koulun alku. Tänä aamunakin he vetivät koulupuvut päälleen ja lähtivät eväspakettiensa kanssa kouluun yhdeksäksi. Takaisin he palaavat neljältä. Ruokapöydässä kuulen palasia sellaisesta todellisuudesta, jossa ystävinä on tanskalaisia, belgialaisia ja bulgarialaisia. Kuulen espanjanopiskelusta ja ICT:n tunneista, jotka ovat tosi kivoja ja lukujärjestyksestä, jossa uskontoa ei opeteta ollenkaan eikä myöskään musiikkia.
Joka päivä kyselen huolestuneena, riittivätkö eväät vai jäikö nälkä ja ostivatko lapset koulun cafeteriasta sipsejä, keksejä tai pitsaa. Hyvin on mennyt, kuulemma. Ja ostavat, välillä. Kommenteista päätellen saisin vähän relata.
Mutta en oikein pysty. Syyskuun ajan olen kummallisessa välitilassa. Teen kirjoitushommia Suomeen ja ulkoilutan koiraa paahteisilla kivikaduilla ja rannoilla, joissa mainingit lyövät rantaan loppumattoman kohinan säestyksellä. Sitäkin voi muuten katsoa lähes loputtomiin. Siivoan Benalmadenan pappilan marmorisia lattioita ja pesen vajaita koneellisia pyykkiä, ei niitä kerry, ei meillä kovin paljon vaatetta ollut mukanamme. Välillä tuntuu kuin olisin Suomessa jollain arkivapaapäivällä, paitsi koiran aamulenkin voi hoitaa kesämekossa.
Huomaan, että kaipaan jo takaisin papin töihin. Paitsi sunnuntaina en kaivannut. Lähdimme koko poppoolla messuun suomalaiselle seurakuntakodille. Juuri valmistunut tila on valoisa ja alttari on vaaleaa puuta. Messussa tulevat kollegani Jarmo ja Timo toimittivat liturgian ja saarnan lämpimästi ja kauniisti. Minä istuin takarivissä penkissä ja lauloin sydämeni kyllyydestä virsiä. Oli niin ihana olla vain Jumalan sanan ja ehtoollisen sakramentin hoivaamana. Harvinaista herkkua tuo vain oleminen sitten kun taas papin hommiin pääsen.
Kirjoittaja on pappi ja tietokirjailija. Kaisa Karirannan Päivän blogeja kuullaan Radio Deissä perjantaisin kello 8.45 ja 12.50. Ohjelmapaikalla ovat äänessä myös Lontoon Merimieskirkon pappi Marjaana Härkönen ja teologian tohtori Eero Junkkaala.
