Vallan mitta on toteutuneet elämänvalinnat

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On jälleen poliitiikan toimittajien kulta-aika ja faneille ikimuistoinen kevät. Vaaliareenat tarjoavat uutta draamaa jatkuvasti janoaville kansalaisille aina edellistäkin huikaisevampaa sirkushuvia. Jännityksellä siis odotamme kunnes saamme pian maallemme uuden (tai vanhan) presidentin.

Yhtä lailla myös kirkossa on säpinää: kohta meillä on – ei aivan sentään habemus papam – mutta uusi arkkipiispa! Tämä kevät on kuin el Classico ja MM95 yhtä aikaa.

* * *

Vaan joskus on kiintoisaa istua tietämättömän paikalla. Vain ymmärtämätön lapsi, tai narri saattaa kysyä tyhmiä keisarin pukeutumisesta. Kärpänen katossa ei osaa tulkita näkemiensä tapahtumien syviä merkityksiä. Siksi se voi ehkä meille kertoa siitä, mitä näkee.

Keisareista on tullut gladiaattoreita

Monenlaisissa seurakuntapiireissä on tullut liikuttua. Se hetki minulta on vielä kokematta, että joku mainitsisi, kuinka piispan X tai Y puhe muutti hänen elämänsä, tahi mainitsisi virassa olevan piispan hengellisenä esikuvanaan.

Eikäpä Suomessa niin kovin yleisesti kokoonnuta vapaaehtoisesti lukupiireihin tutkiskelemaan presidentin uudenvuodenpuhetta. Onneksi! Vaikka joskus uutisia lukiessa joskus tulee sellainen vaikutelma, että po. puheilla olisi paljonkin merkitystä. 😉

Median kaikkinäkevä silmä kyllä analysoi tarkkaan piispojen ja poliitikkojen sanomiset ja tekemiset. Niitä sitten päivitellään blogeissa, kolumneissa, radiossa, TV:ssä, somessa, sekä työpaikan aamukahvilla, iltapäivälehden ääressä. Poliitikot ovat aina huonoja ja piispat niin liberaaleja/konservatiiveja ja niin edelleen.

Ennen keisari tarjosi leipää ja sirkushuveja, nyt ovat keisarit itse areenalla hikoilemassa ja pistelemässä toisiaan kansan vihellellessä katsomossa. ”Kuka hullu haluaa poliitikoksi?” otsikoivat Reetta Räty ja Ville Blåfield kirjansa (Teos 2015).

Jännä maailma. Toisaalla ollaan menossa yhä autoritaarisempaan suuntaan ja toisaalla ei kunnioiteta hierarkkioita ja auktoriteetteja enää vähäisintäkään määrää. Ainainen jännite näiden välillä. Janan ääripäissä ovat totalitarismi ja toisaalta laittomuus ja kaaos. Lopulta ne ruokkivat toisiaan. Hierarkkioita puolustamaan on noussut mm. brittiläinen historioitsija Niall Ferguson.

(teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Missä valta lymyää?

Saatamme luulla, että valta aina näyttäytyy ja on heti ymmärrettävissä. Ei, todellinen valta hyvin usein kätkee itsensä, usein juuri olemalla jotain niin arkista. Valta piiloutuu ja nousee esiin siellä, missä viimeksi arvaisi. Pieni hobitti hiipii läpi Mordorin ja muuttaa historian kulun. Lapsi seimessä näyttää vaarattomalta, mutta saa suuret kuninkaat suunniltaan ja lopulta murtaa kokonaiset imperiumit.

Inhimillisen vallan katoavaisuus on yhtä varmaa kuin kuolema. Siksi vallalle saa myös nauraa. 

Jos tavallisen seurakuntalaisen tasolle katsotaan, saattaisinpa kyetä nimeämään montakin (jopa ulkomaista) kirjailijaa, opettajaa tai pastoria, joilla lienee ollut meihin enemmän vaikutusta kuin kaikilla piispoillamme yhteensä.

Valta on väistämättömyys

Ei valta ole paha asia. Valta on väistämättömyys. Suurinta vaikutusvaltaa käyttävät vanhemmat suhteessa omiin lapsiinsa. Lähes kaikella, mitä me ihmiset sanomme, pyrimme vaikuttamaan johonkin, ja sanoistamme meidät tuomitaan (Matt. 12:36-37; Jaak. 3).

Vallatonta ihmistä ei ole. Kaikki me olemme tavalla jos toisellakin harhaan johdettuja – sekä harhaanjohtajia.

Joka hillitsee kielensä on täydellinen. Ja koska emme siihen pysty, me kaikki jotka joskus suumme avaamme, tarvitsemme armoa. Ja tarvitsemme myös armollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka johtavat.

Valtakunnassa kaikki hyvin

Ammattijulkkisten, kuten piispojen tai presidenttien tärkein tehtävä matalan hierarkkian yhteiskunnassa lienee ylläpitää yhteiskunnallista vakautta omalla rauhallisella olemuksellaan. Radikaali muutosjohtaja sellaisessa roolissa on hankala olla. Kirkko tai Suomi ovat aivan liian suuria ja ristiriitaisia kokonaisuuksia. Mitähän siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat jatkuvasti vaan uutta innovoimassa ja reformoimassa?

Varjeltukoon siis Suomi aina vahvoilta johtajilta ja kaikenlaisilta idealisteilta, etteivät pääsisi presidenteiksi tai piispoiksi ennen kuin saavat vähintään omat lapsuustraumansa käsiteltyä. 😉

Sitä, mitä vaikkapa ev.lut. kirkon piispat arjessa tekevät, ei taida ymmärtää kuin kourallinen kirkon hallinnon saloihin perehtyneitä. En epäile, etteikö jokaisella heistä olisi paljon elämänkokemusta, johtamistaitoa sekä hengellistä viisautta jaettavaksi. Piispa tai poliitikko ei vaan voi puhua kovin vapaasti, eikä häntä hänen johtajuusasemansa takia sovi kovin vakavasti ottaakaan.

Sillä silmä näkee erityisesti ne, joilla on sormus sormessaan. Ja ”kaikki mitä te luottokortillanne ostatte, se katoilta kuulutetaan…”

Valta näkyy arjessasi

Vallan mittari on toteutuneet elämänvalinnat. Meihin vaikutetaan niin monia kanavia pitkin. Siksi vapautemme on kovin rajallista, mutta – niin tahdon uskoa – silti todellista.

Ketkä, tai mitkä kokemukset, ajatukset, kirjoitukset tms. ovat sinun valintoihisi eniten vaikuttaneet?

Tätä kaninkoloa seuratessa voi oppia vaikka ymmärtämään itseään vähän paremmin.

Mitä vaikuttamiseen tulee, toivon ja rukoilen, että osaisin itseeni soveltaa tätä ajatusta: Parempi on elämässään johtaa kolme ihmistä kukonaskeleen verran oikeaan, kuin tuhannet harhaan.

 

Tapio Luoma-aho

Lisälukemista mm.

”Suomalaiset näkevät uhkia maailmalla mutta luottavat omaan tulevaisuuteensa”. Kalliokoski, Matti. HS Mielipide 11.1.2018
”In Praise of Hierarchy”. Ferguson, Niall. The Wall Street Journal 5.1.2018.
Tolkien, J.R.R. Taru Sormusten Herrasta, osat I-III.
Wahlroos, Björn. Markkinat ja Demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle. Otava 2012.