Kirjoittanut
Hesarissa kerrottiin, että Ukrainan ortodoksit haluavat irti Venäjän ortodoksien alaisuudesta. Venäjä ei tietenkään pidä tästä ja niinpä ”Moskova ilmoitti lopettavansa ehtoollisyhteyden Konstantinopolin kanssa, jos Ukraina saa autokefalian.” (HS 9.9.2018). Aika vahvat teologiset perusteet ehtoollisen epäämiselle: jos ette leiki meidän kanssamme samalla hiekkalaatikolla, ei mekään jatketa leikkiä.
Tuli mieleen hiukan vanhemmat kiistat. Jerusalemissa Pyhän haudan kirkon oven päällä seista jököttävät vanhat rappuset. Jokainen kirkkoon tulija näkee ne ja saattaa ihmetellä, miksi ikkunan korjaajat ovat unohtaneet ne siihen. Mutta älkää ihmetelkö, ne ovat olleet siinä jo vuodesta 1757. Niitä ei saada siitä sen vuoksi pois, että kirkkoa hallitsevien kuuden eri kirkkokunnan pitää olla yksimielisiä kaikista kirkkoa koskevista yksityiskohdista. Toistaiseksi yksimielisyyttä tikapuista ei ole löytynyt.
Porraskiista on hiukan nuorempi kuin avainkiista. Saman Jeesuksen haudan paikalle rakennetun kirkon ulko-oven avaimia pitää hallussaan yksi muslimiperhe. Tämä käytäntö on ollut voimassa kahdeksansataa vuotta ja edelleen joka aamu tuon muslimisuvun edustaja tulee avaamaan kirkon oven ja sulkee sen illalla. Eipä tarvitse kirkkokuntien kiistellä, kuka heistä sen tekisi, kun eivät silloin muinoin päässeet asiasta yksimielisyyteen.
Hulluja nuo katoliset ja ortodoksit, eikö niin? Ja joskus melko inhimillistä tämä uskovaisten touhu. Meillä Suomessa ei onneksi ole tällaista. Mitä nyt hiukan nostatellaan raja-aitoja, kun keskustelu käy kuumana joistain erimielisyyttä aiheuttavista opinkohdista. Meidän kiistamme ovat kuitenkin paljon teologisempia ja motiivit vilpittömämpiä kuin Moskovan tai Konstantinopolin.
Vakavasti ottaen: ei teologisia eroja pidä vähätellä. Kullakin kirkkokunnalla, herätysliikkeellä ja kristillisellä yhteisöllä on lupa pitää omista erityiskorostuksistaan kiinni ja tarvittaessa puolustaa omia näkemyksiään. Jokainen myös tarvitsee oman hengellisen kotinsa, jossa kokee olevansa omiensa parissa ja jossa saa tukea omille näkemyksilleen. Toisten leimaaminen epäkristilliseksi ei ole erityisen rakentavaa, vaikka väärässä he tietenkin ovat.
Näitä asioita voi tarkastella täältä omasta pienestä kristikunnan nurkasta käsin tai sitten yrittää ottaa hiukan etäisyyttä. Maailmassa on kaksi miljardia kristittyä. Muut ovat muslimeja, hinduja, buddhalaisia tai mitä lienevätkin. Nämä kaksi miljardia ovat veljiämme ja sisariamme Kristuksessa. Jumala yksin tietää, kuka oikeasti sydämestään on kristitty, sen arvioiminen ei kuulu meille. Ajatelkaa: olemme osa maailman suurinta joukkoliikettä, Jeesuksen ristiä rakastavaa kansaa, joka on matkalla samaan taivaaseen. Tai älkää ajatelko, sillä se voi tuntua liian uhkaavalta: entä jos joku muu onkin oikeammassa kuin minä.
Myönnän, että kristittyjen yhteyden vaalimisen ja teologisen rajankäynnin välinen jännite on vaikeasti ratkaistavissa. Pitäisi pitää kiinni kahdesta asiasta, jotka ovat lähes yhteensovittamattomat. En tiedä, onko muita lääkkeitä kuin Jeesuksen sana: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
