Kirjoittanut
Olin kirjoittamassa ystäväkirjeeseemme, kuinka jokainen päivä on erilainen ja yllätyksiä täynnä, kun ovellemme koputettiin, kuuluvasti ja päättäväisen tuntuisesti. Ovisilmä paljasti nuoren miehen koputtajaksi. Avatako vai ei, siinä tuhannen taalan kysymys. Kauppaako jotain? Ehkä haluaa selvittää jotain asumiseen liityvää asiaa? Epämiellyttävimmät vaihtoehdot laitoin hetkeksi narikkaan, ja uteliaisuuden voittaessa avasin oven.
Tummanpuhuva mies edessäni tervehti ystävällisesti vetäen samalla ID-korttinsa taskustaan. ”Poliisista, hyvää päivää!” Halusi päästä parvekkeellemme vakoilemaan varkaita. jotka nappasivat mummojen käsilaukkuja. Huh-huh, paksulta kuulosti ja vielä paksumpaa oli tulossa. Homma nimittäin voisi kestää tunnin tai pari – ei itsekään oikein tiennyt kuinka kauan – mutta jos minun olisi lähdettävä asioilleni, hän voisi hyvin jäädä yksinkin parvekkeelle. Haloo! ”Miksi et ole poliisin asussa?”, aloitin oman kuulusteluni varsin napakkaan sävyyn . ”No kun on viisaampaa olla siviileissä, ettei varkaat äkkäisi, että ollaan kintereillä.” ”Ai, että me?” ”Niin, meitä on useampi poliisi, kaikki eri puolilla… yritämme saartaa…”, yritti nuori konstaapeli vääntää rautalangasta mallia epäuskoiselle mummolle. ”Me toivotaan, että me saatais ne kiinni itse teossa.” ”Kuule, selitäpä vielä minulle, kuinka voisin uskoa tuon kaiken?” Mies kävi neuvottoman oloiseksi, mutta repäisi kuitenkin uudestaan poliisikorttinsa taskustaan ja kaiken kukkuraksi näytti takataskussa roikkuvia käsirautoja. Voi ei, mihin sitä lähetystyöntekijäparka joutuukaan ja vielä vanhoilla päivillään! Aivoni raksuttivat niin lujaa kuin ikinä kykenivät, päätös oli tehtävä sillä oven avaamalla. Uteliaisuus painoi vaakakupissa enemmän. On tässä elämässä ennenkin tullut hulluja riskejä otettua, huomasin ajattelevani, joten ei muuta kuin poika sisään. Sen verran itsesuojeluvaisto kuitenkin pelasi, että jätin ulko-oven varalta raolleen, jos pakotietä kuitenkin tarvittaisiin.
Nuori mies kiitti ja asteli ripeän määrätietoisesti saman tien suoraan parvekkeellemme ympärilleen vilkuilematta. Istahti muovituolillemme, laski reppunsa lattialle ja aloitti keskittyneen tuntuisen tarkkailunsa kaikille neljälle risteävälle kadulle ja niitten jalkakäytäville. Povitaskustaan veti esiin laitteen, millä otti yhteyden poliisikolleegoihinsa. Varasjahti meidän parvekkeemme osalta oli siis alkanut tähän asti suosiollisissa merkeissä.
Oman pulssini tasaannuttua jatkoin omaa kuulusteluani. Kävi ilmi, että tämän nuoren poliisin työpaikka oli läheisellä pääpoliisiasemalla, ollut virassaan kolmisen vuotta ja tykkäsi työstään. Oli juutalainen, mutta kovin työlääntynyt uskontonsa kaikkiin käskyihin ja rajoituksiin. ”Ei sapatin niin vaikea tarvitsisi olla. On ihan älytöntä, kun on niin paljon kaikkea mitä ei saa tehdä. En minä sapattia noudatakaan, en ole niin uskonnollinen. Itse olen syntynyt tässä maassa, mutta vanhempani muuttivat aikoinaan Etiopiasta.” Siksi mies mustanpuhuva muodoltaan, huomasin ajattelevani. Oli välillä yhteyksissä kolleegoihinsa raportoiden havainnoistaan.
”Kristityt ovat hyviä, tosi hyviä ihmisiä”, jatkoi keskusteluamme. ”Ei se ihan nyt niin mustavalkoista ole”, minä oikomaan. ”Meissä kristityissäkin on pahoja, niinkuin kaikissa ihmisryhmissä. Paha asuu itse asiassa meissä jokaisessa, jos vain annamme sille tilaa.” ”Ehkäpä, mutta kyllä te kristityt kuitenkin olette hyviä verrattuna…” Sitten puhe siirtyi Jeshuaan ja lopulta tämä nuori konstaapeli oli sitä mieltä, että Jeshuaa me todella kaikki tarvitsemme tässä hullussa maailmassa. Ettei olisi ihan niin synkkää, näytin muutamia
kuvia kotipaikkakunnaltamme. Mies katseli kuvia lumoutuneena eikä vähään aikaan sanonut mitään. ”Tämähän on… taivas… taivas!” Niin hämmästynyttä ilmettä en ollut pitkään aikaan nähnytkään. Olihan se uskottava, niinpä nyökyttelin. Ja ihmettely jatkui: ”Miksi ihmeessä halusitte tulla tällaisesta maailmasta tänne… kaaokseen, missä on vain sotia ja konflikteja perä perän jälkeen? Miksi?” Vilpittömään kysymykseen oli vastattava niin rehellisesti kuin vain ikinä osasin. ”Kuule, olen varma, että näin Jumala johdatti. Jostakin syystä hän halusi, että tulisimme tänne kertomaan hänen käsittämättömästään rakkaudestaan.”
Jossain vaiheessa halusin ikuistaa poliisin parvekkeellamme. Mutta missä kännykkä? Ei kai…? Ei voi olla totta! Mutta miten kertoa se poliisille, että uskoisi? Tosi nolo ja hämmentävä tilanne. ”Slicha, mutta unohdin kännykkäni aamulla kampaamoon ja mun on lähdettävä se heti hakemaan.” ”Totta kai!”, uskoi nuori mies selostukseni kerta heitolla, samalla nousten ja lähtien jatkamaan matkaansa. ”Muutaman minuutin kuluttua takaisin”, huutelin vielä perään.
Kännykkä löytyi juuri sieltä, mihin olin sen unohtanut. Kotiin palattuani olin varma, että varasjahti parvekkeemme osalta oli loppunut, ja niinpä jatkoin kirjeen kirjoittamista. Vajaan tunnin kuluttua ovelle koputettiin jälleen ja tiesin heti kuka siellä olisi. Poliisi palasi työhönsä. Kuulin, että oli kaikessa rauhassa lounastanut välillä. En saanut lupaa kuvan ottamiseen. ”Poliisia ei saa kuvata.” Jatkoimme vielä hetken taivaallisista asioista, jotka olivat jääneet kesken. Niistä oli lupa puhua. Viimein nuori mies sai oman osuutensa päätökseen. ”Minä olen Shlomo, oli hauska tavata. Muuten, voit sittenkin ottaa sen kuvan, jos haluat…” Luottamus oli syntynyt. Vielä tuumasi, että voisi ihan mielellään tulla joskus konserttiimme, jos kirkkoon kerran voi tulla muutkin kuin kristityt. Paljasti vielä lähtiessään, että Aza-katumme ei ole kaikkein turvallisimmasta päästä, on kaikenlaisia ongelmia: ”Kannattaa olla varovainen!”
