Vastakulttuuri nimeltä kristinusko

Kristillisen maailmankuvan mukaan universumi on mennyt rikki. Se ei siis kelpaa hyvän elämän mitaksi. Tämä on täysin ristiriidassa ateistisen maailmankuvan kanssa, jonka mukaan arvot ovat johdettavissa asianlaidoista.

Kristinuskon mukaan Jumalan hyvä ja täydellinen luomistyö on nimittäin tullut ihmisen itsekkyyden tahrimaksi. Apostoli Paavalin sanoin ihmiset ovat ”vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa”. (Room. 1:25)

Kautta aikain on palvottu ihmiskäsin tehtyjä epäjumalia. Luodun palvominen ei kuitenkaan tarkoita yksinomaan sitä. Palvommehan me usein aivan huomaamattamme menestystä, rahaa, terveyttä, ruokaa ja juomaa, ulkonäköä, uraa, julkisuuden henkilöitä, rakastumista, elämänkumppania, erinäisiä ideologioita ja niin edelleen. Kaikki luotu, mikä ottaa Luojan paikan hyvän elämän kriteerinä, on elämässämme palvonnan kohteena.

Tämä kristinuskon peruslähtökohta usein unohdetaan, kun keskustellaan moraalikysymyksistä. Jos ajat ovat muuttuneet Raamatun ja kristillisen kirkon opin muotoutumisen ajoista, eikö meillä ole vapaus sopeutua aikamme näkemyksiin oikeasta ja väärästä? Eikö riitä, että pitäydytään johonkin sovittuun oppiytimeen, mutta annetaan muun muuttua?

Kysymys ei suinkaan ole uusi. Sen kanssa on painittu alusta lähtien. Kristitty vastaa siihen kuitenkin kahdella tavalla.

Ensinnäkin kristitty katsoo Herran opetukseen. Ennen vangitsemistaan Poika rukoilee Isäänsä:

”Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole. Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:14-17)

Maailmassa ja visusti sen keskellä, valona pimeydessä ja armon kanavina armottomuudessa. Ei kuitenkaan maailmasta ja sen luodunpalvonnasta. Sellaisia ovat kristityt. Tai sellaisia meidän tulisi olla. Jos ja kun emme ole, tehkäämme parannus.

Myös Paavali opettaa, että kristittyjen tulee kalibroida mielensä Jumalan tahdon eikä kunkin ajan vaatimusten mukaan:

”Niin minä kehotan teitä, veljet ja sisaret, Jumalan myötätunnon kautta antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle kelpaavaksi uhriksi, järjelliseksi jumalanpalvelukseksenne. Älkääkä mukautuko tähän maailmanaikaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta havaitaksenne, mikä on Jumalan hyvä, mainio ja täydellinen tahto.” (Room. 12:1-2, oma käännös)

Huomaatko, kuinka Paavali korvaa luodun palvomisen Jumalan palvonnalla? Molemmat palvontatavat liittyvät ruumiimme käyttötapaan. Vain antamalla ruumis Jumalan palvelukseen (mikä onnistuu lukemattomissa eri kutsumuksissa) uudistuu myös mieli. Ihminen on kokonaisuus.

Apostoli korostaa sen tärkeyttä, että myös ajattelemme itsestämme oikein. Kristukseen kastettuina meidän tulee pitää itseämme synnille kuolleina mutta Jumalalle elävinä (Room. 6:1-11). Hallitsijanamme ei nimittäin ole enää synti vaan Jumalan armo Kristuksessa. Jeesuksessa ihmiseksi tullutta Jumalaa meidän tulee palvoa eikä ketään tai mitään muuta.

Hänen palvelijoinaan me sitten rakastamme toisia sillä rakkaudella, jota olemme itsekin saaneet kokea. Ja vaikka edelleen olemme heikkoja, Pyhä Henki asuu meissä ja auttaa meitä heikkoudessamme (Room. 8:26) antaen meille uuden mielen (Room. 8:6). Näin me elämme luottavaisesti odottaen tämän kuolevan ruumiimme lunastusta ja uuden saamista (Room. 8:23).

Ilman tällaista uskon perspektiiviä ihmismieli ei mukaudu Jumalan tahtoon, vaan katsoo ympärillä ja omassa sisimmässä olevaan rikkonaiseen ja pitää sitä maailman tavoin kaiken mittana.

Kristinusko on siis todellinen vastakulttuuri. Jos se lakkaa olemasta sitä ja mukautuu kunkin ajan vaatimuksiin, se ei enää ole kristinuskoa.

Kristinusko on kokonaisuus eikä mikään abstrakti, elämäntapaan vaikuttamaton periaate. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei ajan haasteisiin tulisi reagoida ja ettei uskoa saisi sanoittaa kunakin aikana ymmärrettävin tavoin. Tulee ja saa.

Vastavirtaan uiminen myös sattuu. Se ei satu vain siitä syystä, että maailma vihaa niitä, jotka eivät mukaudu sen alati vaihtuviin enemmistöarvoihin.

Se sattuu myös siitä syystä, että jokaisen ihmisen rikkonainen sydän on tavalla tai toisella kiintynyt maailman rikkonaisuuteen, josta sen tulee luopua. (Siitä ristiriidastahan Paavali kuuluisasti puhuu Roomalaiskirjeen luvussa 7.) Oma sydämemme voi pitää hyvänä ja kauniina sellaista, mikä Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan paljastuukin vain luodun palvonnaksi.

Sen näkeminen ja hyväksyminen on kivuliasta itsessä ja toisissa. Se saa vanhan ihmisemme kiljumaan kuolontuskissaan. Tästä kivusta meidät vapauttaa vain Kristus palatessaan.

Siksi mielen uudistuminen on oman itsen eläväksi uhriksi antamista. Me uhraamme jo nyt, odottaessamme, Jumalalle kaiken luodunpalvontamme ja syntimme. Uhri kuolee aina. Ruumiin syntiset teot kuoletetaan antamalla niiden kuolla (Room. 8:13). Muuta niille ei voi tehdä, sillä ne kuuluvat kuoleman valtakuntaan ja ovat jo matkalla sinne.

Näin tehdessämme olemme kuitenkin samalla eläviä uhreja. Miten uhri voi olla elävä? Siinäpä on jälleen yksi uskon paradokseista.

Elämä Kristuksessa on läsnä jo nyt, joskin vielä rajallisesti, saavuttaen meidät välineiden kautta sanassa, vedessä, ruumiissa ja veressä. Niiden läpi kuultaa kuitenkin jo täydellinen rauha ja ikuinen elämä kaiken nykyisen kivun, kamppailun ja uhrautuvan luopumisen tuolla puolen. Niiden äärellä emme ole yksin, vaan osa Jumalan perhettä.

Kristinusko on todellinen vastakulttuuri. Eikä se ole helppo vastakulttuuri. Se edellyttää ajallemme epätyypillistä oman epätäydellisyyden kohtaamista ja haavojen paljastamista. Se edellyttää Toisen apuun turvautumista. Päivittäin.

Kristitty ei nimittäin luota edes omiin silmiinsä, vaan katsoo maailmaa Ristiinnaulitun silmien kautta. Niistä hän näkee oman heijastuksensa verenpunaisen kalvon takana ja siihen verhoutuen. Kristitty ei luota omaan tietoonsa, vaan siihen hänelle annettuun tietoon, että näin paljon häntä ja koko maailmaa on pitänyt rakastaa.

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.” (1. Kor. 13:12)

Siinä on tämän vastakulttuurin perusta ja toivo.

Tällainen blogisaarna tuli tällä kertaa kirjoitettua Paavalin tekstien äärellä työskennellessä.