Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.
Nainen tallusti olohuonetta hermostuneesti edestakaisin. Välillä vilkuillen kelloaan, puhelintaan tai sähköpostiaan. Ei mitään niin kovasti kaivattua millään viestivälineellä. Ei uutta tietoa tämän hetkisestä tilanteesta, saatikka viimeisen viikon ajalta. Oliko kaikki tehty työ osoittautunut turhaksi? Haaveet kaatuneet ja unelmat särkyneet? Kaikki oli maksanut vaivan ja ajan. Koota uskoa ja antaa sydämelle viimein siivet. Oliko sittenkin tapahtunut jotain peruuttamatonta…
Uutiset maailmalta tulvivat myrskyvaroituksia, maanjäristyksiä ja kuolleiden määriä. Mielessä kaikki kasvoivat päivä päivältä ja hetki hetkeltä isommiksi tuhoiksi. Ei riittänyt Suomen tietotoimiston yleinen rauhoittelu tai ystävien järkipuheet. Sydämellä ja mielellä kasvoi pelko luopumisesta.
Auringon nousun aikoihin puhelin antoi merkin viestin saapumisesta. Kaivattu totuus oli tässä. Vaikka ilo ja helpotus nousivat pintaan, koputti kiukkukin jo ikkunasta. Nopea vastaus takaisin ja paluuviestinä ihmetys hädän laajuudesta. Nainen kirjoitti takaisin:
”Niin kauan kun tiedän, että on elossa, on toivoa. Vaikka yhteydet olisivat kuinka huonot, älä jätä minua epätietoisuuteen. Olet Elämä, Toivo ja Rakkaus”.
Saman pyynnön sitä usein huokailee ylöspäin keskellä rauhatonta maailmaa. Vain viesti: ELOSSA – riittää seuraavaan hetkeen.
