Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Perjantaina ilmestyi mielenkiintoinen kirja. Siitä tullaan keskustelemaan, kirjoittamaan ja ottamaan kantaa. Kirjasta voidaan olla eri mieltä ja siitä voidaan vaieta – mutta kylmäksi se ei jätä.
Kyseessä on Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra, dosentti Sammeli Juntusen kirja Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta.
Kirjan alussa Juntunen lainaa dramaturgi Outi Nyytäjän ajatusta. Nyytäjän mielestä Suomen luterilainen kirkko on sortunut mielistelyyn ja populismiin. Niiden sijasta tarvittaisiin ankaraa ja vaativaa, mutta ei ahdasmielistä uskoa.
Vain näin voidaan löytää taide, kauneus ja pyhä. Nyytäjän mukaan parasta, mitä kirkolle voisi tapahtua, olisi iso kriisi, joka ottaisi kirkosta ”löysät pois”.
Nyytäjän mukaan Suomen luterilaisesta kirkosta on tullut ”vekkihameuskontoa”, josta puuttuu raadollisuus ja pyhyys.
Sammeli Juntusen tulkinta asiasta on se, että kirkko ei ole enää kiinnostunut teologiasta. Sen mukana on mennyt liekki, palo ja ideologia. Tai jos sellaista on, se ei nouse ymmärrystä etsivästä uskosta, fides quarens intellectum, joka on teologian ikiaikainen määritelmä.
Suomalaista luterilaista vekkihameuskontoa ohjaa talous, sosiologia, psykolgia, mainostoimistojen osaaminen, etiikka, viestintä ja sen tekniset välineet sekä karvalakkiversio 1960-luvun kristillisestä eksistentialismista.
Nyytäjä ja Juntunen vaikuttavat ikäviltä. He pilaavat meidän kirkollisen konseksuksen! Vaietaan heistä. Vai pitäisikö jatkaa vielä ihan vähän keskustelua?
Mielestäni luterilaisen kirkon ongelma on se, että se ei enää usko tuotteeseensa. Kun menet kukkakauppaan, kauppias kehuu kauniita kukkia. Missä tahansa kaupassa myyjä kehuu edustamaansa tuotetta, tuo esille sen parhaita puolia ja toivoo, että asiakas hankkii kyseisen tuotteen.
Jokaisessa ammatissa työntekijät koulutetaan uskomaan asiaansa. Kännykkämyyjä, joka on epävarma tuotteen toimivuudesta, ei saa myytyä mitään. Lentokapteeni, joka kertoo lennon alussa, ettei ole varma kyvystään pitää kone ilmassa, herättää epäluottamusta.
Opiskellessani teologisessa tiedekunnassa tapasin kirkkohistorian laitoksella vahtimestarin, joka myi erikielisiä väitöskirjoja. Pöydällä oli kymmeniä teoksia. Epäilen, ettei mies ollut kaikkia edes lukenut. Silti hän vakuutti: ”Nämä ovat hyviä kirjoja”. Jos on töissä kirkkohistorian laitoksella, pitää uskoa, että sieltä tulee hyviä kirjoja.
Suomen luterilainen kirkko on muuttunut sievisteleväksi vekkihameuskonnonhuoltolaitokseksi, jossa kirkon pyhää uskoa kuoritaan kuin sipulia.
Mistään ei saa olla varma. Mitään ei saa sanoa suoraan. Ihmisiä ei saa ahdistaa.
Etsiä pitää, mutta löytää ei voi.
Kaikesta muusta pitää olla kiinnostunut paitsi kirkon pyhästä uskosta, teologiasta, pyhyydestä ja kaikkivaltiaasta Jumalasta. Sen mukana on mennyt myös Nyytäjän peräänkuuluttama raadollisuus ja pyhyys.
Jos kyse olisi pelkästään maanpäällisistä asioista, pyhyyden puute ei olisi niin vakavaa. Iankaikkisisuus tekee asiasta hankalamman. Siksi parasta mitä kirkolle voi tapahtua on se, että sillä menee huonosti.
