Veren ja tulen läpi! Voittamaton Kristus.

Minulla oli yöpöydällä luettavana Heikki Koskenniemen Veren ja Tulen Läpi – Vanhan Kirkon Marttyyrien Todistus (Perussanoma, 2005). Koskenniemi on kääntänyt 22 vanhaa marttyyrikertomusta kristinuskon varhaisilta vuosisadoilta, jolloin keisarilliset vainot toistuvasti runtelivat Kristuksen seurakuntaa. Lueskelin niistä maata mennessäni. Yhden luvun joka ilta juuri ennen silmien sulkemista.

Nukahdin usien mietteisiini. Monesti pyöri mielessä, miten ihmeessä (se juuri lienee oikea sana) olisin itse kestänyt noissa koetuksissa. Kenties Jumala tiesi, että en olisi kestänyt ja siksi armossaan antoi minun syntyä vuonna 1966 Kekkosen ajan Suomeen. Se kuuluisa ”lottovoitto”. Riippuu tietysti mihin vertaa. Noina iltoina vertailukohta oli keisariajan Rooman kristittyjen vainot.

Voisi kuvitella, että mieleni olisi täyttänyt kauhukuvat Kristuksen veritodistajia kohdanneista kärsimyksistä. Heidän kidutuksistaan kerrotaan paikoin seikkaperäisesti. Toisin kuitenkin kävi. Ilta toisensa jälkeen huomasin miettiväni Kristuksen valtasuuruutta.

Aivan erityisesti minuun teki vaikutuksen eräissä marttyyrioissa toistuvat päätesanat. Pari esimerkkiä.

KEISARI DECIUKSEN AIKANA (249-251 jKr.) veritodistuksensa antoi kristitty mies nimeltä Maksimos. Hänen kuolemastaan kertova marttyyrio on säilynyt meille, vaikka miehestä ei muuta tiedetä. Hän oli tavallinen kansanmies. Marttyyrio päättyy tällaiseen kuvaukseen:

”Sitten prokonsuli ratkaisi häntä koskevan asian ja antoi seuraavan päätöksen: ’Koska Maksimos ei suostu noudattamaan pyhiä lakeja eikä uhraamaan suurelle Artemis-jumalattarelle, jumalallinen lempeys on määrännyt, että hänet kivitetään pelon herättämiseksi muissa kristityissä.’ Niin sitten Perkeleen palvelijat ottivat haltuunsa Kristuksen taistelijan, joka kiitti Jumalaa ja Isää Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa kautta, joka oli katsonut hänet arvolliseksi voimainkoetuksessa saamaan voiton Perkeleestä. Hänet vietiin muurien ulkopuolelle ja kivitettynä hän heitti henkensä.”

Näin Maksimos, kristitty, kohtasi loppunsa. Mutta kertomus ei pääty tähän, vaan tällaiseen ”jälkikirjoitukseen”:

”Jumalan palvelija Maksimos sai kärsiä Aasian provinssissa toukokuun 14. päivänä Deciuksen ollessa keisarina ja Optimuksen maaherrana, mutta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen hallitessa kuninkaana. Hänelle kunnia ja kirkkaus iankaikkisesta iankaikkiseen!”

Oi, mikä loppu!

Ja näin päättyy Sirmiumin piispa Eirenaioksen marttyyrikuvaus noin vuodelta 304 jKr.:

”Jumalan palvelija, pyhä Eirenaios, Sirmiumin kaupungin piispa, kärsi martttyyrikuoleman huhtikuun kuudentena päivänä Diokletianuksen ollessa keisarina, Probuksen tehdessä maaherran virkaa, mutta Herramme Jeesuksen Kristuksen hallitessa. Hänen on kunnia ja kirkkaus iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.”

Keisari Diocletianuksen vainoissa saivat surmansa kolme kristittyä sisarusta maalis-huhtikuussa noin vuonna 303 jKr. Heistä viimeisen loppu kuvataan näin:

”Kun maaherra oli lausunut julki tämän ratkaisunsa, ottivat sotamiehet Eireeneen ja veivät hänet korkealle paikalle, missä hänen sisarensa jo aiemmin olivat kärsineet todistajan kuoleman. He virittivät palamaan suuren rovion ja käskivät Eireeneen omin avuin nousta sille. Pyhä Eireenee syöksähti roviolle laulaen ja ylistäen Jumalaa. Näin hän heitti henkensä. Tämä tapahtui Diokletianus Augustuksen yhdeksäntenä ja Maksimianus Augustuksen kahdeksantena konsulinvuotena, huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Kuninkaana hallitsi iankaikkisesti meidän Herramme Jeesus Kristus. Hänelle ynnä Isälle kirkkaus ja kunnia yhdessä Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen”.

Näitten marttyyrioiden jälkisanoissa loistaa toivorikas luottamus Kristuksen hallintavaltaan kaiken keskellä. Hän on iankaikkinen Kuningas tapahtui hänen todistajilleen mitä tahansa.

Vaikka tämän maailman hallitsijat uhkaavat Kristuksen todistajia väkivallalla ja kuolemalla ei heillä ole mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu heihin ylhäältä, kuten Jeesus sanoi Pilatukselle.

TALVITAKKINI POVITASKUSSA olen kantanut vuosia erästä, pastori Richard Wurmbrandtin perustaman Voice of the Martyrs –järjestön uutiskirjeestä repäisemääni sivua. Se on jo rypistynyt ja nuhruinen. Mutta en ole tohtinut heittää sitä pois.

Tuolla sivulla kerrotaan protestanttisesta lähetyssaarnaajasta nimeltä Robert Thomas. Hän oli saanut Jumalan kutsun lähteä viemään evankeliumia Pohjois-Koreaan. Hän valmistautui tehtäväänsä vuosien ajan. Inhimillisesti ajatellen hänen lähetyssaarnaajan ”uransa” meni kuitenkin täysin hukkaan.

Vuonna 1865  Thomas saapui Korean rannikolle ensimmäisen kerran. Hän ajatteli opettelevansa paikallisten ihmisten kielen ja tavat. Hänen oli pian kuitenkin palattava Kiinaan, jossa hänen vaimonsa kuoli seuraavana vuonna.

Vuonna 1866 Robert Thomas matkusti General Sherman –nimisellä amerikkalaisella merivoimien aluksella  kohti Pyongyangia, nykyisen Pohjois-Korean pääkaupunkia, mukanaan 500 kiinankielistä Raamattua. Elokuussa alus purjehti pitkin Taedong jokea ja Thomas heitteli laivasta joenrannella seisoville ihmisille traktaatteja laivan kulkiessa eteenpäin.

Aluksen matka pysähtyi lopulta hiekkasärkkään. Korealaiset sotilaat, jotka luulivat ulkomaisten tulevan pahoissa aikeissa, asettivat ansan ja sytyttivät aluksen tuleen. He surmasivat jokaisen rannalle pyrkineen.

Robert Thomas aavisti kuolemansa lähestyvän ja ojensi yhden punakantisista Raamatuista ja sanoi lähestyvälle sotilaalle koreankielellä: ”Jeesus, Jeesus!”. Hyökkäävä sotilas löi Thomasin pään poikki ja heitti sen jokeen.

Yhden lähetysmatkan surullinen loppu?

Vuonna 1891 eräs vierailija huomasi pohjoiskorealaisen asuntolan vierashuoneen seinän olevan tapetoidun raamatunlehdillä. Ne näyttivät olevan punakantisesta kiinalaisesta Raamatusta.

Asuntolan isäntä oli herra Park. Hän oli ollut sotilas. Itse asiassa hän oli se sotilas, joka oli lyönyt Robert Thomasin pään poikki. Hän oli kuitenkin kokenut, että Thomas oli hyvä mies ja poimi päättömän ruumiin käsistä maahan pudonneen Raamatun, luki sen ja antoi myöhemmin elämänsä Jeesukselle Kristukselle!

Park halusi säilyttää Raamatun kirjoitukset ja päätti liimata ne yhden huoneensa seinälle. ”Monet ovat tulleet eri puolilta Koreaa lukeakseen minun seinääni”, Park totesi.

Voice of the Martyrs –järjestön uutiskirje jatkaa ja kertoo, että alueella, jossa Robert Thomas, ensimmäinen lähetyssaarnaaja Pohjois-Koreaan, kohtasi marttyyrikuoleman, kokoontuu nykyään lähes 100 pohjoiskorealaista perhettä salaa ylistämään Kristusta.

TUONELAN PORTIT EIVÄT VOITA Kristuksen seurakuntaa. Eivät silloin, eivätkä nyt. Marttyyrien veri on seurakunnan siemen. Vieläkin.

Reinhard Bonnke sanoi erään työtoverinsa muistotilaisuudessa: ”He voivat surmata sanansaattajan, mutta sanoma on ikuinen!”

Kristityt ovat tänäkin päivänä vainottuina uskonsa tähden eri puolilla maailmaa. Tuhannet ja taas tuhannet joutuvat meidänkin aikanamme antamaan veritodistuksen uskostaan.

Mutta Kuninkaana hallitsee iankaikkisesti meidän Herramme Jeesus Kristus. Hänelle ynnä Isälle kirkkaus ja kunnia yhdessä Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.