Veronmaksajista ylläpitäjiksi

Olemme tottuneet hengellisessä työssä rikkaaseen kirkkoon ja laiskoihin lahjoittajiin. Kirkollisveron turvin on voitu elää taloudellisesti vakaissa olosuhteissa, kirkossa ei ole tarvinnut huolehtia taloudellisesti huomisesta.

Lähestymme kuitenkin vauhdilla toisenlaista maisemaa, johon kirkon ja myös herätysliikekristittyjen on sopeuduttava. Kirkon jäsenistöstä eroaa vuosittain hieman yli prosentti. Saattaa tuntua pieneltä, mutta kertautuessaan joka vuosi lasku on historiallisen raju. Yhä useampi kirkon jäsen jättää myös lapsensa kastamatta, mikä tulee osaltaan vaikuttamaan jäsenmäärään. Joku viisas kirkkojournalisti totesi, että kyllähän miljoonan jäsenen kirkkokin on ihan hyvä, ei siis syytä huoleen. Eikö?

Kirkollisverojen arvioidaan pysyvän hyvällä tasolla vuoteen 2025 saakka, jonka jälkeen talousongelmat alkavat toden teolla tuntua. Varojen väheneminen näkyy työntekijöiden määrän laskuna, eri ikäluokkien palveluiden kaventumisena, lähetystyön rapistumisena ja kiinteistöjen myymisenä. Herätysliikkeiden osa on vielä auki. Joko niiden resurssit otetaan paikallisseurakunnissa toiminnan vahvistamistalkoisiin tai sitten niiden merkitystä ei tunnisteta ja ne eriytyvät omiksi saarekkeikseen. Herätysliikkeissä on havahduttu kaikkia koskettaviin synkkeneviin näkymiin ja sen johdosta ne ovat lähentyneet toisiaan. Se on hyvä. Tärkeää on, että hengellisen uusjaon vauhdittuessa tarjolla on hengellistä ruokaa, joka pohjautuu Raamattuun ja luterilaiseen uskonnäkemykseen. Jos paikallisseurakunta ei kykene tarjoamaan raamatullista opetusta ja uskonyhteyttä, sen voivat tehdä herätysliikkeet erikseen ja yhdessä.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että yksittäisten kristittyjen on otettava entistä selkeämmin vastuuta oman hengellisen yhteisönsä taloudellisista toimintaedellytyksistä. Evankeliumi on tunnetusti ilmaista, mutta sen kuljettaminen maksaa. Kristittyjä kutsutaan siirtymään yhä määrätietoisemmin veronmaksajista toiminnan ylläpitäjiksi.

Edesmennyt Raamattuopiston työntekijä sanoi, että hänen kireä rahatilanteensa helpotti sen jälkeen, kun hän päätti antaa kymmenykset hengelliseen työhön. Monien muidenkin kokemus on se, että ”Jumala ei jää velkaa.” He ovat kokenet saavansa takaisin korkoineen sen, mitä ovat omastaan antaneet.

Uuden Testamentin pohjalta on sanottava, että kaikessa antamisessa on kuitenkin säilytettävä vapaus. Kyse ei ole pelastavan lain täyttämisestä. Paavali kirjoitti korinttilaisille: ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2. Kor. 9:7). Jos uskoa riittää, voi tietysti ottaa omakseen myös sitä edeltävän jakeen: ”Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää.” (2. Kor. 9:8).

Kenestäkään ei tule yhtään hurskaampaa tai Jumalalle kelvollisempaa antamalla rahaa, vaikka se menisi Valtakunnan keskeisiin tarpeisiin. Mutta oman uskonelämän näkökulmasta antamisen maailma voi aueta rohkaisevana ja puhuttelevana. Ei se tietenkään kaupankäyntiä ole. Pikemminkin antaessa tulee toimia Jeesuksen ohjeen mukaan: ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee” (Matt. 6:3). Ei siis rahan antamista näytön vuoksi, ei ansiota kerätäkseen, ei ihmisten ihailun vuoksi. Ei, vaan huomaamatta, numeroa tekemättä, niin ettei itsekään asiaa mielessään suurentele. Iloisesti, vapain sydämin. ”Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi,” totesi Paavali. (Room. 12:8)

Jokainen jumalanpalveluksiin kokoontuva ja lähetystyötä tekevä yhteisö on kuitenkin velvollinen ylläpitämään toimintansa taloudellisia edellytyksiä. On kyse sitten paikallisseurakunnista, lähetysjärjestöistä tai herätysliikeyhteisöistä. ”Samoin on Herra määrännyt, että evankeliumin julistajien tulee saada elantonsa evankeliumista.” (1. Kor. 9:14)