Kirjoittanut
Kirjoittaja on teologian maisteri, tohtorikoulutettava, pappi ja Kansanlähetysopiston kurssivastaavaKirjoitin viikko sitten paaston merkityksestä ja siitä, kuinka se on kadotettu protestanttisessa kristillisyydessä. Nyt haluan vielä lausua muutaman pointin siitä, mitä kristillinen paasto on ja mitä se ei todellakaan ole. Ainakin Suomen ev. lut. kirkossa tunnutaan nimittäin viljelevän jos jonkinlaisia paaston muotoja, ”nyt kun paaston aika kerran on”.
Ensinnäkin, ekopaastot ja puhepaastot eivät ole kristillistä paastoa. Tokihan ne parhaimmillaan voivat tukea kristillistä paastoa, mutta sellaisenaan ne eivät sitä ole. Tekojen kilvoitus ei ole kristillistä paastoa. Kristillistä paastoa on uskon kilvoitus. Paastossa ei siis ole hengellisestä näkökulmasta katsottuna mitään tekemistä teoilla, vaan uskossa kasvamisella. Vasta uskon kautta syntyvät teot, ei toisin päin.
Martti Lutherin tärkein löytö oli ristinteologia. Sen mukaan ihminen ei itsessään ole mitään, mutta Kristuksessa hänellä on kaikki. Niinpä luterilaisesta näkökulmasta meidän tulisi kiintyä Kristukseen, toisin sanoen hänen ristiinsä ja lahjavanhurskauteensa. Kun kiinnitän katseeni kärsivään Jumalaan, joka hylkää itsensä minun vuokseni, saan kasvaa uskossani häneen. Ristinteologia antaakin paastolle tekoja syvemmän merkityksen – tahdon kasvaa uskossani, tahdon juurtua yhä lujemmin ristiinnaulittuun Vapahtajaan!
Olisi siis väärin sanoa, että kristillinen paasto olisi vain tekoja. Se ei myöskään ole ensisijaisesti tekoja. Olisi kuitenkin väärin sanoa, etteivät teot kuuluisi kristilliseen paastoon lainkaan. Jo Jeesuksen opetukseen siitä, etteivät häävieraat paastoa (Mark. 2), liittyi selvästi myös ruumiillista paastoa, joka auttoi paastoajaa kiinnittämään katseensa uskonsa kohteeseen. Jeesus sanoi päivien tulevan, jolloin sulhanen otetaan opetuslapsilta pois. Tällöin he kyllä paastoaisivat. Tässä kohtaa olikin viitattu nimenomaan ruumiilliseen paastoon, jota Johanneksen opetuslapset harjoittivat.
Samoin Paavali näkee aviopuolisojen pidättäytymisen toisinaan rukouselämän vuoksi tarpeellisena: Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voitte keskittyä rukoukseen; palatkaa sitten taas yhteen. (1. Kor. 7:5)
Niin kuin viime viikolla viittasin, ortodoksisten isien mukaan Olet menetellyt ruuan suhteen oikealla tavalla, kun pöydästä noustuasi voit virkein mielin siirtyä rukoukseen. Riittävää on siis ruumiillisen paaston välineellinen arvo.
Kuulin viime viikolla mielenkiintoisen ajatuksen. Luterilaisten pitäisi tehdä jokin ristinteologian ympärille kasattu paastonajan hartauspäiväkirja, jonka avulla katse olisi paaston aikana helpompi kohdistaa omista teoista Vapahtajan suuntaan. Tällöin pitkän paaston perimmäinen tarkoitus, pääsiäisen juhlaan valmistautuminen ja Kristuksen sovituksen vastaanottaminen voisi toteutua entistä paremmin. Paastossa nimittäin on kyse oman itsensä pieneksi tulemisesta, jotta Kristus voisi meissä kasvaa suureksi. Me voimme synteinemme pienentyä ja peittyä Kristuksen sovintoveren alle. Sen veren alle, jolla hän on kerran lunastanut meille kuuluvan kuoleman. Hän osti meidät kuolemallaan omikseen!
