Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaOletko huomannut, että ollakseen elottomia ja mykkiä kivet puhuvat yllättävän paljon? Keräämme kiviä matkamuistoiksi, pystytämme niitä haudoille muistuttamaan meitä niistä, jotka ovat jo poissa, ja kun kuljemme sen suuren kiven ohi, jolle lapsena aina kiipesimme, elämämme tarina kulkee silmiemme editse.
Kivet puhuvat myös monien sanontojen kautta. Joku on kova kuin kivi, ja ihminen voi joskus myös jähmettyä kiveksi. Sanotaan myös, että vierivä kivi ei sammaloidu. Ahaa! me innostumme. Vierivä kivi, joka ei jämähdä paikalleen eikä sammaloidu – sen täytyy olla se elävä kivi, jollaisiksi Raamattu kehottaa meitä tulemaan!
Mutta apostoli Pietari on eri mieltä. Kun hän kirjoittaa neljälle Vähä-Aasian seurakunnalle, hän rohkaisee niissä mukana olevia ihmisiä näin: … rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi…. (1 Piet. 2:5) Yllättäen elävä kivi näyttäisikin olevan kivi, joka pysyy paikoillaan. Kivi joka on löytänyt oman paikkansa kokonaisuudesta ja liittynyt yhteen muiden kanssa osaksi yhteistä rakennusta – sellainen on elävä kivi.
Ei kivessä itsessään ole elämää. Elämä siihen ja kivitovereihin sen ympärillä tulee häneltä, joka on ensimmäinen ja kaikkein suurin elävä kivi. Pietari kirjoittaa (1 Piet. 2:4): Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Yhteydessä Kristukseen, Elävään Kiveen, kivet saavat elämän ja alkavat yhdessä rakentua hengelliseksi rakennukseksi – seurakunnaksi.
Myönnettävä on, että joskus olisi mukavampaa olla vierivä kivi. Huikata ”Morjens!” ja vieriä pois aina silloin, kun tulee vaikeaa. Niin kuin silloin, kun vieruskaverin särmät satuttavat. Tai kun pitäisi myöntää, että niitä teräviä särmiä löytyy itsestäkin. Ja joskus se oma kolo tuntuu niin kovin ahtaalta – mitäpä jos pyörähtäisin pois ja katsastaisin, millaisia koloja löytyy jostakin ihan muualta…
Mutta jos kivi on kärsivällinen ja pysyy sitkeästi paikallaan, silloin alkaa tapahtua. Sillä juuri tuolla omalla paikallaan kivi herää eloon. Se alkaa tunnistaa omaa muotoaan ja olemustaan, se oppii tuntemaan vieruskavereitaan ja löytää omannäköisensä tavan elää yhteydessä heihin. Se opettelee elämään tavalla, joka rakentaa enemmän kuin hajottaa. Ja vähitellen se alkaa myös kasvattaa ja vaalia uutta elämää lähellään – sillä sitähän se sammal on, elämää kiven pinnalla.
Kun kivi hioo kiveä, kun särmät hioutuvat ja kulmat pyöristyvät, kivi asettuu tukevammin omalle paikalleen. Kun se on tarpeeksi kauan ollut siinä, ei yksittäistä kiveä ei enää erotakaan. Se sulautuu osaksi rakennusta, saumattomasti ja sileästi. Mutta jos kivi jostakin syystä vierähtäisi paikaltaan pois – aukkohan siihen jäisi, aukko, jota yksikään muu kivi ei voisi samalla tavalla täyttää.
Vierivän kiven vapaus voi jonkin aikaa tuntua huumaavalta. Mutta jossakin vaiheessa se havahtuu huomaamaan, että on yksin. Ei ole ketään, ei mitään, eikä enää myöskään suuntaa, minne mennä. Yhdessä tunnetuimmista lauluistaan Bob Dylan haastaa vierivän kiven tavan elää:
How does it feel?
How does it feel
To be without a home
Like a complete unknown
Like a rolling stone?
How does it feel?
How does it feel
To be on your own
With no direction home
Like a rolling stone?
(Like a Rolling Stone, sanat ja sävel Bob Dylan
albumilta Highway 61 Revisited, 1965)
Niin, miltä tuntuu? Oletko sinä väsynyt olemaan vierivä kivi, joka on kyllä vapaa ja riippumaton mutta myös yksin ja omillaan, vailla kotia ja vailla suuntaa? Voisiko tämä olla sinulle se vuosi, kun etsit ja löydät seurakuntayhteyden, sen hengellisen rakennuksen, josta löydät oman paikkasi? Kodin, jossa alat rakentua ja jota alat rakentaa yhdessä toisten kanssa.
