Kirjoittanut
Toimittajan työn suuri rikkaus ja samalla rasite on olla jatkuvasti tekemisissä sanojen ja ilmausten kanssa. Kielikuviin ja metaforiin muodostuu vuosien myötä kriittinen suhde: niitä käytetään mielellään, mutta ne eivät kuvaa todellisuutta kuin aniharvoin.
Kieltä päivittäin työkseen pyörittelevä alkaa helposti unelmoida kielikuvavapaasta elämästä, jossa puhuttaisiin vain koko ajan asioista niiden täsmällisillä nimillä. Tuskaa lisää se, että seurakuntaympäristö on ladattu täyteen vertauskuvien ja runojen kieltä.
Vastuun siirtämisestä seurakunnassa vanhemmalta nuoremmalle käytetään lukuisia eri kielikuvia. Tässä näkökulmaa vapaiden suuntien näkökulmasta, kokemuksilla on varmasti kaikupohjaa myös ison kirkon puolella.
1) Viestikapula siirtyy eteenpäin.
Kielikuva synnyttää mielikuvan liikkeellä olemisesta, jopa vauhdista. Seurakunta etenee ja kirittää, ja kaikkensa antanut vastuunkantaja antaa vielä viimeisillä voimillaan kapulan lähtöviivalla vuoroaan odottavalle juoksijalle.
Harva seurakunta on todellisuudessa vauhdissa, vielä harvemmilla on edes selkeää suuntaa, mihin ollaan matkalla. Radalle on tehty leiri, jossa vietetään aikaa.
Välillä joku muistaa, että hei, tämä paikka jossa kahvitellaan, jutustellaan ja luetaan Ristin Voittoa, on juoksurata. Seuraavaksi joku pitää kaihoisan muistelon ajasta, jolloin radalla vielä juostiin.
2) Valjaat asetetaan tuoreille harteille.
Ratsukkojen maailmasta kumpuavassa metaforassa nuori vastuunkantaja saa tuntea harteillaan uudenlaisen painon. Hän lähtee haparoivin mutta päämäärätietoisin askelin vetämään yhteisiä vankkureita.
Katsahtaessaan taakseen vetäjä kuitenkin usein yllättyy. Ihmiset ovat hypänneet pois, he kuljeksivat tiellä ja ojanpenkoilla, kuka missäkin. Johtajuus ja vetovastuu on kadonnut jo aikapäiviä sitten. Vaunu painaa kuitenkin valtavasti. Kyydissä on muistoja, traditioita ja kiinteistöjä.
Vaunun yhä vaivalloisemmaksi muuttuvaa vetämistä sivusta seuraavat seurakuntalaiset ovat jyrkästi sitä mieltä, että vankkureiden on olosuhteista riippumatta pysyttävä liikkeessä. Kyytiin tai vetäjän tueksi ei kuitenkaan huvita mennä. Se merkitsisi sitoutumista yhteiseen matkaan.
3) Uusi johtaja astuu suuriin saappaisiin.
Joskus on niin päin, että saappaat ovatkin liian pienet. Ne ovat vuosien saatossa kutistuneet, ja siksi ne on myös ollut niin vaikeaa ottaa pois aiemman johtajan jaloista.
Joskus taas uusi johtaja huomaa, että saappaat ovatkin kuluneet puhki eri puolilta. Johtajan käveleminen on ollut todellisuudessa hyvin vaivalloista. Uusia, edelläkäymisen mahdollistavia saappaita ei ole haluttu antaa.
Olisiko johtajuudelle ja sen luovuttamiselle olemassa kuvaavampia kielikuvia? Pitäisikö viestikapulan sijasta siirtää pikkutakki, jonka suojista valmentaja kannustaa pelaajiaan. Pitäisikö mieluummin kuin valjaat, antaa linja-auton avaimet – ja lupa huoltaa ja korjata bussista sellainen, ettei kukaan halua jäädä kyydistä pois?
Pitäisikö johtajaa evästää kulkemaan maastossa paljain jaloin, jolloin hän aistii tarkemmin maaperän laadun ja osaisi pitää seuraajat pois ohdakkeista ja liian terävistä kivikoista.
Hän saisi myös tuntea jalkapohjissaan virkistävän aamukasteen nurmikolla. Se jää saappaat jalassa kokematta.
