Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kangasalan seurakuntapastori, joka pohtii mielellään kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä. Marko Sagulinin Päivän blogin kuulet Radio Deissä joka toinen maanantai kello 8.45. Aiheesta lisää: www.srk3.fi.Aloitin työni pappina reilut 13 vuotta sitten. Sain alkumetreillä paljon asiantuntevaa opastusta työkavereiltani. Eräs kokeneen kollegani lausahdus jäi hyvin mieleeni. Hän totesi keskustelumme lomassa, että tulen vielä huomaamaan, kuinka seurakuntalaiset luokittelevat meitä pappeja uskoviin ja ei-uskoviin.
Koin, että tämä työtoveri oli lahjoiltaan hyvin käytännöllinen ja jokaisen ihmisen yksilöllisyyttä korostava. Mielestäni hän kertoi tuon havaintonsa siitä näkökulmasta, että on inhimillisesti suurta vääryyttä, jos seurakuntalaiset kuvittelevat pystyvänsä arvioimaan pastorin uskon laatua tai edes sen olemassaoloa. Tuo arviointi perustuu näet lopulta kovin usein siihen, sattuuko pastorin persoona ja hänen tapansa käsitellä uskonasioita resonoimaan oman hengellisyyden kanssa. Ihmisläheisyyttä kaipaava seurakuntalainen pitää ihmisläheistä pastoria Jumalan lähettiläänä. Jyrähtävän opillisia saarnoja toivova näkee ihmisläheisyyden lähinnä liberaalina humanismina.
Tästä keskustelusta ei kulunut kauaakaan, kun olin pitämässä seurakuntatilaisuutta, jonka jälkeen seurakuntalainen tuli kiittelemään: ”Onpas mukavaa, kun meillä on seurakunnassa nyt uskova pappi.” Olin kokematon ja imarreltu, enkä uskaltanut sanoa ääneen, mitä siinä hetkessä ajattelin: ”Millä valtuuksilla sinä voit noin sanoa? Raamattukin sanoo: ’Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on.’” (1. Kor. 2:11)
Olen raamattukeskeinen pastori, joten en ensimmäiseksi kokenut palautetta antaneen seurakuntalaisen sanoja inhimillisesti väärinä. Minun näkökulmastani ongelma oli hänen leväperäinen teologiansa, joka soti mieleeni nousevia raamatunkohtia vastaan. Tämän seurakuntalaisen mielestä puheeni oli ollut ilmeisesti riittävän opillinen, jotta hän pystyi pitämään minua uskovana. Vaan olisiko rukouksen ihminen ajatellut samoin ja tullut ylistämään sitä, mitä koki hengessään samaan aikaan, kun minä puhuin?
Vahva karismaatikko ja herkällä henkien erottamisen armolahjalla varustettu ystäväni on kertonut, että hänen lahjansa toimii erityisesti noituuteen sekoittuneiden ihmisten kohdalla. On kuitenkin muutama tilanne, joissa hän on kokenut varoituksen hengessään myös uskovien ihmisten keskellä. Ne ovat kuulemma poikkeuksetta olleet hetkiä, joissa nämä kristityt ovat alkaneet luokitella toisia kristittyjä uskoviin ja ei-uskoviin.
On mielenkiintoista, kuinka ihmisläheinen kollegani, karismaattinen ystäväni ja minä omassa opillisuudessani olemme päätyneet kovin eri reittejä samaan lopputulokseen: Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa mitään varmaa toisen uskosta. Samaan aikaan on kovin surullista, kuinka usein seurakuntien syvissä riveissä ollaan ehdottoman varmoja erityisesti työntekijöiden uskon laadusta. Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä, että erilaisuus ajatellaan vääräksi uskoksi.
Uskon pitää ilmentyä eri kristityillä eri tavoin. Ovathan uskonelämän kömmähdyksetkin yksilöllisiä. Kehnosti lähimmäisenrakkautta todeksi elävä kristitty on yhtä etäällä Jumalasta kuin heikolla kristillisellä opilla tai huteralla sydämen uskolla varustettu kristittykin. Vastaavasti Jumalaa voidaan palvella aidosti yhtä lailla inhimillisillä teoilla, oikealla julistuksella kuin rukouksen huokauksillakin. Jokaisella kristityllä löytyy armolahjojensa mukaan vahvuuksia ja heikkouksia. Vahvuudet on tarkoitus jakaa yhteiseksi voimavaraksi. Heikkouksiin täytyy saada tukea toisten seurakuntalaisten lahjoista.
