Kirjoittanut
Lastenkirjailija ja äidinkielenopettaja Maria Kuutti asuu Kangasniemellä perheensä kanssa.Ensimmäinen asia, johon uutena kirkossa kävijänä aikoinaan kiinnitin huomiota, oli kävijöiden mustat vaatteet. Pidän itse värikkäistä vaatteista ja mietin, pitäisikö minullakin olla erikseen ns. kirkkovaatteet. Mutta kun mustat vaatteet eivät edes sovi minulle!
Mustien vaatteiden lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että kirkossa iloisetkin ihmiset muuttuivat vakaviksi, aivan kuin olisimme viettäneet jonkun hautajaisia yhä uudelleen ja uudelleen. Jos satuin nauramaan jollekin lapseni sutkautukselle messun aikana, tuli syyllinen olo, koska kirkossa ei juuri naureta.
Jäin pohtimaan, mistä kirkkokansan yleinen vakavahenkisyys johtuu. Luulen, että kyse on paitsi suomalaisesta vaatimattomasta luonteesta (enhän minä nyt ole mitään) myös vanhoista tavoista. Ennen vanhaan kirkossa piti olla hiljaa ja hartaasti. Yhä vieläkin koemme osoittavamme Jumalalle suurempaa kunnioitusta, jos olemme hartaan näköisiä kuin jos hymyilemme.
Tämä tuntuu minusta siinä mielessä oudolta, että juuri kirkossahan me olemme ilosanoman eli evankeliumin äärellä. Raamatun teksteissä iloitseminen toistuu monta kertaa. Kuten kirkkoherramme Matti Tolvanen kerran saarnassaan muistutti, Luukkaan evankeliumi alkaa riemukkaasti ja loppuu riemuun. Kun enkeli ilmoittaa ilosanoman, hän korostaa, ettei paimenien tarvitse pelätä, sillä uutinen on suuri ilo koko kansalle. Evankeliumin lopussa Jeesus siunaa opetuslapsensa ennen taivaaseen astumistaan, ja tämän jälkeen opetuslapset palasivat riemua täynnä Jerusalemiin. Evankeliumien lisäksi Raamatussa kehotetaan iloitsemaan tuon tuosta (esimerkiksi 1. Tess. 5:16 ja Room. 12: 12).
Ilo mainitaan myös Hengen hedelmissä: ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.” (Gal. 5: 22.)
Sittemmin tutustuin myös Pirkka-pappiin, joka kertoo usein ennen omaa puheenvuoroaan jonkin vitsin. Jäänkin aina ilolla odottamaan, millaisen vitsin Pirkka on tälle päivälle keksinyt. Luulen, että vitseillään Pirkka haluaa muistuttaa, että seurakunnassakin saa nauraa.
Iloitseminen ei siis ainakaan ole kiellettyä. Mutta miksi ilo on minusta niin tärkeää? Yksi syy on se, että jos säteilemme iloa muihin messussa kävijöihin, kirkossa vallitseva inhimillinen lämpö muistuttaa meitä Jumalan suuresta rakkaudesta. Joku arkihuoltensa kanssa painiskeleva seurakuntalainen saattaa kokea pienenkin hymyn kipeästi tarvitsemakseen rohkaisuksi: elämämme on totisesti suuremmissa käsissä, älkäämme siis murehtiko. Aina ei hymyilytä, mutta kun hymyilyttää, meillä ei ole syytä peittää iloamme.
Toinen syy, miksi haluan painottaa ilon tärkeyttä, on se, että keskinäistä rakkautta ja iloa huokuva seurakunta houkuttelee uusia kävijöitä – ja pysyy näin elävänä seurakuntana. Tapio Nousiainen on nimittäin todennut Leipää ja suolaa -teoksessaan, että me uskovat olemme viides evankeliumi: ei-uskovat lukevat meitä enemmän kuin Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Ei siis ole aivan sama, millaisen kuvan me annamme kristityistä.
Millainen evankeliumi sinä tahdot olla?
