Kirjoittanut
Katselen keskiviikon 9.11. 2016 aamun uutisointia televisossa.
New Yorkissa on keskiyö. Lapsi on puettu tummaan pukuun ja hänellä on hopean värinen solmio. Pelkään hänen pyörtyvän uupumuksesta. On suuri hetki, mutta lapsi ei ole innoissaan. Hän on selvästi väärässä paikassa ja edustaa jotain, mikä ei ole hänelle luontaista.
Pojan olemus herättää toisaalta toivoa. Lapsi ei nauti tilanteesta eikä voi sille mitään. Hän täyttää velvollisuutensa, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa. Trump junior ei riemuitse. Unohdan kaikki uhkapuheet ja mietin lasta, joka on nostettu valkoisen ja miehisen Amerikan pelastajan rinnalle. Lapsen hoosianna -huudot ja innokkuus puuttuvat. Tulevaisuus on tuntematon, toivon ja tulevaisuuden uskon siemenet ovat haudatut syvälle emmekä vielä tiedä, millaiseen maaperään.”Lasten suusta sinä valmistat itsellesi totuuden.” Ei siis ihme että on hiljaista, sen näkee lapsen katseesta.
”In God we trust” – Me luotamme Jumalaan – todistaa Amerikan valuuttanoteerauksissa sukeltava dollari. Tuleeko vielä aika, jolloin Jumalan nimissä ei poljeta tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja myötätuntoista suhtautumista? Amerikan kansa on valintansa tehnyt. Mistä löytyy tänään huutavan ääni erämaassa, joka rohkenee tarkastella uuden keisarin vanhoja vaatteita? Katson peiliin, jokaisen aikuisena itseään pitävä tehköön niin.
Tässä tilanteessa voimme länsimaisen demokratian jäseninä pohtia vastuullisuutta, joka nauttimistamme oikeuksista seuraa. Olemme vastuussa haukotteleville lapsille, yksinäisille vanhuksille, yhteiskunnan keskiöstä ulkosyrjälle ajautuneista. Emme ole vastuussa vain tässä ajassa, vaan myös Hänen edessään, joka viimeisenä seisoo multien päällä. Kuuletko huutavan äänen, sillä Jeesus sanoo: ”Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” (Luuk.19:40) Mitä se sitten tarkoittaakin meidän ajassamme.
