Viimeinen kanto kaskessa

Parhaimmillaan kirkkopolitiikka on sitä, että kirkon yhteisiä asioita hoidetaan kaikkien hyväksi kirkon omaa identiteettiä kunnioittaen. Se on hiljaisen kirkon, kaappiin kadonneen uskovan kansan äänen kuulemista herkällä korvalla. Niiden, joille kirkko on rakas ja tärkeä. Nyt kuulostaa siltä, että toimitaan niiden ehdoilla, jotka tahtovat tehdä kirkosta jotakin muuta, kuin uskosta elävän Jumalan kansan yhteisön. Tähän kirkossa on lähdetty kritiikittä mukaan kirkon johdon hyväksyessä sen vaikenemalla. Erehdytään ajattelemaan, että kumartamalla yhteiskunnan ideologisia virtauksia kansa pysyy kirkossa ja kirkko Suomessa. Kuitenkin on selvää, että jos intressit ovat missä tahansa muualla kuin Jumalan sanan menestyksessä, edistetään kristillistä kirkkoa vahingoittavien tavoitteiden toteutumista.

Suomen ev.lut kirkossa näyttää käyneen samoin kuin politiikassa. Näkemykset ovat polarisoituneet, maltillinen keskusta on kadonnut ja erilaiset intressiryhmät ajavat omia oikeuksiaan kyynärpäätaktiikalla. Voimakkain niistä näyttää olevan seksuaalisten vähemmistöjen tavoitteiden läpiajajien joukko, joka on saanut kirkon polvilleen yhteiskunnan tavoin. Kuka uskaltaa enää puolustaa kristillisen kirkon vuosituhantisen ja yhä sen valtaenemmistön allekirjoittaman uskon mukaisesti avioliittoetiikassa ”väärin” ajattelevia?

Vaikka kirkko on liberalisoitunut pelottavaa tahtia, sen nähdään edelleen olevan viimeinen kanto kaskessa kohti seksuaalisen vapauden aikaa. Siksi kirkon painostus on ennen näkemättömän kovaa, niin että vakainakin pidetyt alkavat horjua. Ei tajuta, että tässä käy niin kuin virkakysymyksen kanssa. Sanotaan, että jos nyt tässä tehdään kompromissi, rauha palautuu ja kaikki on hyvin. Evankeliumia voidaan edelleen julistaa ja kirkon käsitys ihmisen olemuksesta miehenä ja naisena ja siihen perustuva avioliittokäsitys saa elää muiden käsitysten joukossa.

Ajatus on kaunis mutta epärealistinen. Ideologia, johon uusi avioliittoetiikka perustuu, on kuin käenpoikanen, joka tyrkkää muut poikaset pesästä ulos ja syö niille tarkoitetun ravinnon. Erehtynyt emo sitä ymmärtämättään vielä ruokkii. Kirkon ideologisoituminen toimii täsmälleen samoin. Siihen taipuvat taistelevat tajuamattaan omaa ja kirkon etua vastaan.

Viisasta kirkkopolitiikkaa olisi se, että suojellaan ennen kaikkea kirkon luonnetta kristillisenä kirkkona ja varjellaan sen pysymistä sellaisena. Kirkko voi olla ihmistä särkevän maailman vastavoima vain pitäytymällä perusteoksiinsa, Raamattuun ja tunnustukseen. Kirkon tulee saada elää ilman kirkkopoliittis-ideologista pakkovallan käyttöä. Yhteiskunnan arvoihin sopeutuvaa kirkkoa kutsutaan lopulta kuolleeksi kirkoksi.

Kaikki mittarit näyttävät, että muutamien vuosikymmenten jälkeen kirkko on vähemmistökirkko ja sen elävin osa ovat sanasta ja uskosta elävät monimuotoiset jumalanpalvelusyhteisöt. Elävä kristillisyys säilyy, joko kirkon sisällä tai ulkopuolella. Osa lähtee katolisiin kirkkoihin, osa vapaisiin ja yhä sirpaloituneempiin yhteisöihin, osa pysynee kirkon yhteydessä, mutta entistä kauempana kirkon ”piispallisesta kaitsennasta”. Ellei sitten kirkkoon viimein ilmaannu hyviä kirkkopoliitikkoja, jotka näkevät ja ymmärtävät. Vielä nyt voitaisiin koota, jos ei tahdottaisi niin kovasti hajottaa.

Vain kristillinen usko voi pysäyttää ideologisoituvan kirkon alamäen.

Teksti on Elämä-lehden 8/2021 pääkirjoitus