Kirjoittanut
Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jota kuullaan Radio Deissä Päivän blogistina.En silloin 20 vuotta sitten voinut aavistaa, millainen tie edessä odotti. Sain ensimmäisen levytyssopimuksen samana päivänä, kun valmistuin teologisesta tiedekunnasta. Kansa otti Villihevoset omakseen, ja samalla oman elämäni suunnitelmat menivät uusiksi. Nyt on takana yli miljoona keikkakilometriä sekä esiintymishetkiä ja niiden jännittämisiä yli 1500 kertaa. Suomen tiet ja huoltoasemien kahvilaadut ovat tulleet tutuiksi, ja laulut ovat saaneet soida. Alkuvuosien lavakeikkojen jälkeen löysin oman laulajantieni kirkoista – joten eivät ne teologian opinnotkaan ihan hukkaan menneet.
Kahdenkymmenen vuoden matkaani en yhdessä blogissa saa kerrottua, mutta yhden muiston nostan tänään esiin. Kun ensimmäinen levyni oli ilmestymässä, silloinen työtoverini, nykyinen Tapiolan seurakunnan kappalainen Pekka Kiviranta kysyi minulta, että aioinko lähteä myös keikoille ja rundaamaan. ”Se on melkoisen rankkaa ja kuluttavaa hommaa”, hän muistutti.
Vastasin, että aion – ikään kuin olisin ollut alttarilla sanomassa ”tahdon”. Ei minulla ollut aavistustakaan, mitä edessäpäin odotti, mutta olin siinä hetkessä valmis sitoutumaan kaikkeen, mitä keikkailu eteen toisi. Sen jälkeen en olekaan keikkailussa pitänyt taukoja – paitsi kaksi kertaa kolmen kuukauden mittaisen paussin. Ensimmäisen kerran silloin, kun poikani syntyi ja toisen kerran, kun mieheni kuoli.
Kyllä Pekka oli oikeassa, onhan keikkailu raskastakin – paljon valvottuja öitä ja hikisiä kilometrejä, rekkojen valtaamilla maanteillä. Lähtöjä säähän kuin säähän. Flunssa-aaltojen pelkäämistä. Epäsäännöllisiä aterioita jne.
Mutta mikä sitten saa lähtemään, kerta toisensa jälkeen? Mistä tulee voima ja vimma ajaa satoja kilometrejä laulamaan ihmisille? Viime yön reissultakin kilometrejä kertyi nelisensataa ja ensi viikonloppuna reilusti yli tuhat.
Vastaus on yksinkertainen. Voima tulee yleisöstä. Niistä silmistä, jotka laulun myötä kostuvat samoista asioista, joita kirjoittaessani itsekin itkin. Niistä hetkistä, kun joku kertoo jaksaneensa seuraavaan päivään laulun voimalla. Niistä tunteista, kun näet rakkauden roihahtavan tuleen laulusi myötä tai lohdutuksen hipaisevan surullista. Laulaminen on parhaimmillaan yhteenkuuluvuutta saman elämän ihmisten kanssa, se on jakamista, tunteen ilmaisua – Luojan lahjaa, Luojan kunniaksi. Laulu itsessään ei ole tärkeä, eikä laulaja, vaan se että nämä kaksi kohtaavat kuulijan. Tämä ajatus mielessäni olen jaksanut laulajan keikkaelämää 20 vuotta, Villihevosista Aurinkotielle.
