Kirjoittanut
KTM, teologian opiskelija Suomen teologisessa opistossa Hangossa. Suomen Vapaakirkon Nuoret ry:n johtokunnan ja New Wine Finland -johtotiimin jäsen.Luin tässä taannoin Tekniikan maailmaa (piilevien insinöörigeenien hetkellistä vaikutusta) ja sieltä juttua virtuaaliankkurista, satelliittipaikannukseen perustuvasta keksinnöstä, joka korvaa metallimöhkäleet esimerkiksi siellä, missä merenpohjan korallit tuhoutuisivat normaalin ankkurin laahatessa pitkin ja poikin. Virtuaaliankkuri toimii niin, että laitteisto säätelee automaattisesti laivan ohjausjärjestelmää pitäen laivan satelliittipaikannuksen avulla tiettyjen määriteltyjen aluerajojen sisäpuolella. Eli laiva saa periaatteessa ajelehtia merivirtojen mukana niin kauan, kunnes saapuu määritellyn alueen rajalle, jolloin ohjausjärjestelmä automaattisesti muuttaa laivan kurssia.
Mitä mieletöntä ajattelua laatikon ulkopuolella! Kenelle on voinut tulla mieleen korvata metallimöhkäleet jollakin aineettomalla järjestelmällä? Kenelle on tullut mieleen sitoa laivan sijainti, ei meren pohjaan, vaan taivaan tähtiin? En voi olla ihailematta. Olisikohan tässä kyse jopa sellaisesta paljonpuhutusta innovaatiosta?
Omassa päässäni syttyi myös joku lamppu, tosin ehkä huomattavasti pienempi, mutta kuitenkin. On nimittäin niin paljon helpompaa ankkuroida Jumalan valtakunnan työ meren pohjaan kuin taivaan tähtiin. Me kuvittelemme tietävämme, miten Valtakunta parhaiten menee eteenpäin; kuvittelemme tietävämme parhaat seurakuntamuodot, parhaat jumalanpalvelusmuodot, parhaat toimintamuodot. Meillä on ne hyvät biisit, saarnasarjat, evankelioimiskampanjat, diakoniatyöt, pienryhmät. Pidämme uskossa kiinni toimintamuodoista, tapahtumista ja ilmaisutavoista, jotka ovat (lähi- tai kauemmassa) menneisyydessä todistetusti tuottaneet hyvää hedelmää. Ja osa voi hyvin tuottaa vieläkin. Mutta joissakin kohdin metallimöhkäleet laahaavat pitkin pohjaa haitaten elämää koralliriutoilla.
Olemme alun perin aivan vilpittömästi ja oikein kiinnittäneet laivamme Jumalan valtakunnan päämääriin, etsineet Jumalan tahtoa ja sitä, miten voisimme olla siinä mukana. Olemme saaneet näkyjä, ideoita, missioita. Jotain, mitä voimme alkaa käytännössä tehdä. Olemme nähneet Jumalan toimivan ja Hänen valtakuntansa menevän eteenpäin kuin laiva täydellä höyryllä. Ihmisiä on tullut uskoon, kohtalot ovat kääntyneet, perheet eheytyneet, sairaat parantuneet, armolahjat alkaneet toimia. Ja olemme laskeneet ankkurin: tässä se on. Tässä, mitä teemme, on Jumala itse mukana, tämä tuo Hänen valtakuntaansa maan päälle!
Ankkuri kolahtaa pohjaan. Jonkin aikaa menee hyvin. Loistavasti suorastaan. Sitten alkaa kuulua ikävää laahaavaa ääntä jostain alhaalta. Virta veisi jo laivaa, vaan metallimöhkäle kalahtaa koralliriuttaa vasten. Silloin luonnollisesti kiinnitämme huomiomme sinne, missä ankkurimme on: alas.
Jumalan valtakunta on kuitenkin taivasten valtakunta. Jumala ei ankkuroi toimintaansa siihen, minkä ihminen voi nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa. Eikä siihen, mitä ihminen, edes Hänelle antautunut, tekee ja kokee. Hän on sitoutunut seurakuntaansa elävänä yhteisönä, mutta ei niinkään sen tiettyihin toimintamuotoihin ja -tapoihin. Niinpä, jos haluamme olla mukana Jumalan valtakunnassa, meidän tulee ankkuroida Taivaan tähtiin, ei merenpohjaan. Meidän tarvitsee vaihtaa metalliset ankkurimme virtuaaliankkureihin. Ja aina välillä meidän täytyy seurakuntina olla valmiita nostamaan inhimillisesti nähtävät ankkurimme ja antamaan laivamme ajelehtia Jumalan virrassa, pitäen katseemme taivasten valtakunnassa ja luottaen siihen, että todellisen sijaintimme määrittää taivaan tähtien Isä.
